Syntyvyys laskee, entä sitten?

Mauri Kotamäki pohtii blogissaan (allekirjoittaneen ääneen kyselyn innoittamana!) sitä, pitääkö syntyvyydestä olla huolissaan. Kirjoitus on kaikin puolin suositeltava.

Esitän tässä joitakin lisähuomioita asiasta. Kuten Maurinkin tuntuu olevan, myös oma lähtökohtani on pieni hämmennys sen huolen edessä, jota ihmiset tuntuvat tuntevan syntyvyyden laskusta, mutta jonka huolen syitä harvemmin avataan.

Syntyvyyden laskusta huolestuminen vaikuttaa syvältä intuitiolta. Huolestumme syntyvyyden laskusta ja toivomme syntyvyyden kasvua tietämättä tarkkaan ottaen miksi. Tämä itsessään on ongelmallista, mutta ongelma on myös se, että paras mahdollinen politiikka riippuu huolen syystä: kelpaako maahanmuutto, lisätäänkö lapsilisiä kautta linjan vai vain ensimmäisestä lapsesta?

Pohdin ensin syntyvyyspolitiikkaa omasta arvolähtökohdastani. Tämän jälkeen kommentoin argumenttia tulevien veronmaksajien tuottamisesta, minkä jälkeen koetan keksiä ja käsitellä muita mahdollisia huolensyitä. Lopuksi lyhyt pohdinta siitä, miksi syntyvyyden nostaminen voi olla hankala hanke.

Mitä enemmän ihmisiä, sen parempi

Poliittisen natalismin pohjana on tyypillisesti ajatus kansakunnan edusta, joka vaatii tykinruokaa rintamalle tai eläkkeiden maksajia jakojärjestelmään. Nämäkin ovat tolkullisia syitä, mutta natalismin puolesta on olemassa myös suoraviivainen moraalinen perustelu. Se nousee kenties luontevimmin utilitaristeille, mutta myös ei-utilitaristit voivat sen nähdä: useampi ihminen saa olla olemassa.

Ihmisiin liittyy ulkoisvaikutuksia joita ihmisiä tekevät ihmiset eivät välttämättä huomioi. Enemmän ihmisiä tarkoittaa enemmän mieliä ja ideoita tieteen ja taiteen käytettäväksi. Enemmän ihmisiä tarkoittaa myös enemmän rasitusta ympäristölle. Tärkeimpänä kuitenkin: enemmän ihmisiä tarkoittaa enemmän iloa ja naurua. Suruakin, toki, mutta keskimäärin ihmiset ovat mieluummin olemassa kuin eivät. Jos ihmiselämällä on arvoa, niin mitä enemmän ihmisiä maailmassa on, sitä parempi.

(Toki tähän liittyy ulkoisvaikutus vain, jos ihmiset eivät sisäistä jälkeläistensä onnea olemassaolosta. Intuitiivisesti tuntuu siltä, että näin ei ole ja vaikea ajatella, miten homma toimisi jos niin olisi. Minun onneni olisi paitsi oma onneni, myös jälkeläisteni onni. Kuitenkin myös jälkeläisteni onni olisi paitsi heidän omansa, myös heidän jälkeläistensä onni, ja näin pois päin. Onni vaikuttaisi kasautuvan niin astronomisesti, että vaikuttaa epätodennäköiseltä että näin olisi. Tai sitten vain ajattelen asian väärin.)

Entä se ympäristö? Ekosysteemi on ylikuormittunut, ja jokainen lisäihminen kuormittaa sitä lisää. Kysymys on sama kuin degrowthissa, jos muistatte tuon keskustelun. Ekosysteemi on ylikuormittunut, ja jokainen lisäeuro BKT:ssa kuormittaa sitä lisää. BKT on kuitenkin huono politiikkaväline ympäristökuormituksen vähentämisen, ja niin on syntyvyyskin.

Natalismille on siis hyvät eettiset perustelut. Toisaalta niin olisi myös sille, että valtio leikkaisi varoja suomalaisesta erikoissairaanhoidosta ja kasvattaisi kehitysyhteistyömäärärahoja massiivisella mittakaavalla. Näin se vain on, ja kaikkia eettisiä periaatteita ei tässä maailmassa toteuteta valtion kautta. Politiikassa puhutaan tykinruuasta ja eläkkeiden maksajista elämästä nauttivien ihmisten sijaan.

Lisää veronmaksajia

Mauri käy läpi blogissaan empiiristä tutkimusta ja taloustieteellisiä argumentteja väestön koon, ikärakenteen ja kasvun suhteesta. Lisäksi hän esittelee erilaisia laskelmia väestörakenteen muutoksen vaikutuksesta julkiseen talouteen. Tämän voi hahmottaa fiskaalisena ulkoisvaikutuksena. Ei-täysin-rahastoivassa eläkejärjestelmässä jälkeläiset vähentävät ikätoveriensa maksupainetta (ks. esim. tämä paperi), ja sama pätee kaikkiin järjestelmiin, joissa työssäkäyvät maksavat eläkeikäisten menoja tavalla tai toisella.

Tämä on lasten hankkimisen positiivinen ulkoisvaikutus, ja sitä on hyvä korjata tukemalla lasten hankkimista. Me kuitenkin tuemme sitä jo nyt, eikä ole selvää pitäisikö näiden tukien kasvaa, vähentyä vai säilyä ennallaan syntyvyyden laskiessa. Se, mitä voidaan sanoa, on että syntyvyyttä ei kannata palauttaa aiemmalle tasolle (jos ajatellaan että tuo aiempi taso oli sopiva).

Otetaan tavanomainen kysyntä-tarjonta-kehikko ulkoisvaikutuksilla. Jälkeläisten tuotannossa on nouseva rajakustannus ja kulutuksessa laskeva rajahyöty. Jälkeläiset tuovat hyötyjä myös muille yhteiskunnan jäsenille, vaikkapa maksamalla heidän eläkkeensä myöhemmin. Tästä syystä yhteiskunnan rajahyöty jokaisesta jälkeläisestä on korkeampi kuin vanhempien rajahyöty. Yhteiskunta korjaa tätä tukemalla jälkeläisten tuotantoa maksamalla jokaisesta jälkeläisestä sen verran, että yksityinen rajakustannus vastaa yhteiskunnallista rajahyötyä.

Mitä tapahtuu, kun syntyvyys laskee? Ajatellaan, että syntyvyyden alenemisen taustalla on jälkeläisten tuotantokustannusten kasvu. Täytyykö politiikkaa muuttaa, onko uusi tasapaino tehoton? Se riippuu siitä, kuinka nopeasti yhteiskunnallinen rajahyöty alenee suhteessa yksityiseen rajahyötyyn. Se riippuu siitä, kasvaako, väheneekö, vai pysyykö ulkoisvaikutus per kulutettu/tuotettu yksikkö vakiona määrän kasvaessa.

Kas tässä, tein gif-animaation. Olisin tehnyt kalvosetin, jota saisi kliksutella eteenpäin omaa tahtia, mutten osannut embedata sitä. Kuvat myös täällä. Mobiililla kannattanee klikata animaatio uuteen ikkunaan, muuten laatu jää perunaksi.

Markkinatasapaino on punaisella, yhteiskunnallinen optimi sinisellä.


Siis: vaikka jälkeläisten hankintaa tulisikin tukea, on vaikeampi sanoa tuleeko näiden tukien kasvaa, jos syntyvyys alenee. Voi olla, että niitä pitää jopa laskea.. Jos jollakulla on mututuntumaa tai tutkimustietoa syntyvyyden ulkoisvaikutusten asteesta syntyvyyden suhteen, niin kommenttikenttään mars.

Muita syitä?

Mitä muita syitä voidaan ajatella olevan syntyvyyteen kohdistuvan huolen taustalla? Ovatko nämä hyviä huolen selittäjiä tai oikeuttajia? Millaista politiikkaa mikäkin huolensyy vaatii?

Syntyvyyden lasku kertoo siitä, että thmiset eivät saa sitä mitä haluavat. Ihmiset kertovat myös, että haluavat asua 27 neliötä suuremmassa asunnossa ja viettää enemmän aikaa vapaa-ajan harrasteiden parissa. Ihmiset kertovat myös, että he haluaisivat syödä enemmän kalaa, harrastaa enemmän rentoa ruuanlaittoa ja yhdessä syömistä ja tavata enemmän ystäviään. Syy siihen, että ihmiset eivät saa mitä haluavat on harvemmin se, että he osaa toimia kuten haluavat. Useammin syy on se, että he haluavat muitakin asioita, ja nuo asiat ovat ristiriidassa keskenään. Palvelut ja asuinneliöt. Kulutus ja vapaa-aika. Lapset ja matkustaminen. Lapset ja uran edistäminen. Ihanteellinen lastentekokumppani ja ihanteellinen elämänkumppani. Miehillä: maalla asuminen ja kaupunkiin muuttaminen naisen perässä. Jokaisella on omat ristiriitansa.

Ja kyselytutkimuksista sanottakoon, että myös ihmisten itsensä ilmoittama ihanteellinen lapsiluku on laskenut. Jos ongelma on epäsuhta ihmisten toiveiden ja valintojen välillä, asia voi ratketa myös toiveiden sopeutumisen kautta.

Politiikkatoimenpiteenä tässä pitäisi identifioida ryhmät, joissa lapsilukutoiveen ja toteumien ero on suuri, ja pyrkiä kohdistamaan politiikka näihin ryhmiin.

Lasten kasvatus on ihmisen perustarve, ja lastenhankinta perusoikeus. Tässä perusteessa on ainakin kolme ongelmaa.

Ensinnäkin jos tämä on ajatus huolen taustalla, syntyvyys on väärä mittari, ja monet syntyvyyden nostamiseen pyrkivät politiikkatoimet ovat tehottomia. Syntyvyyden sijaan tulisi tuijottaa lapsettomuutta, ja vaikkapa yleisen lapsilisien korottamisen sijaan tulisi korottaa ensimmäisestä lapsesta maksettavaa lapsilisää (vaikkapa seuraavista lapsista maksettavien lapsilisien kustannuksella).

Toiseksikin on aina ongelmallista määritellä tietty käyttäytyminen normaaliksi, koska tämä patologisoi vaihtoehtoiset käyttäytymiset. Jos lasten kasvatus on ihmisen perustarve, onko vastentahtoisesti lapsettomien elämä pysyvästi rikki ja vapaaehtoisesti lapsettomien mieli lähtökohtaisesti vino?

Kolmanneksi perustarve itsessään on kovin köykäinen perustelu valintoihin puuttumiselle. Syöminen on perustarve ja ruoka perusoikeus. Siitä huolimatta luotamme siihen, että laitoshoitopotilaita lukuunottamatta ihmiset syövät vähintään riittävästi ilman että siihen valintaan pitäisi puuttua yhteisellä puheella tai politiikalla.

Syntyvyyden lasku ei ole ongelma, vaan oire. Tämän osalta toivoisin huolestujien avaavan sen, minkä ongelman oireeksi syntyvyyden lasku tulkitaan, ja että eikö tuota ongelmaa voisi mitata suoremmin. Otan analogian. Potilas tulee vastaanotolle posket punaisina. Poskien punoitus on kuumeen oire. Toisaalta poskien punoitus voi johtua muistakin asioista, ja kuumetta voi mitata suoraan potilaan poskiin tuijottelun sijasta. Jos syntyvyyden lasku on esimerkiksi nuorten taloudellisen aseman heikkenemiseen liittyvä oire, miksi ei puhuttaisi suoraan nuorten taloudellisen aseman heikkenemisestä? On siitäkin huolestuttavia käppyröitä katseltavaksi.

Syntyvyyden lasku on ongelma, koska [monimutkaisempi malli]. HS:ssa raportoitiin tuoreesta suomalais(!)tutkimuksesta, jossa Rooman tuhoa selitettiin, ainakin osaltaan, syntyvyyden laskulla (itse tutkimusta ei näytä verkosta löytyvän). On mahdollista, että syntyvyyden lasku aiheuttaa yhteiskunnallista haittaa "vähemmän veronmaksajia"-mallia monimutkaisemmilla tavoilla.

Olisin kuitenkin yllättynyt, jos syntyvyyden laskuun kohdistuneen huolen taustalla olisi tämän kaltainen monimutkainen malli. Huoli syntyvyyden laskusta vaikuttaa olevan jaettu hyvinkin eri tavoilla ajattelevien ihmisten kesken. Ei vaikuta todennäköiseltä, että kaikilla näillä ihmisillä olisi mielessään sama monimutkainen malli. Mitä monimutkaisempi malli, sitä enemmän erimielisyyden kohteita.

Syntyvyyden nostaminen ei ole helppoa

Japanissa on ollut huolestuttavan alhainen syntyvyys jo pitkään, eikä asiaan ole tullut muutosta. Tämä antaa ymmärtää, että syntyvyyden nostaminen ei ole helppoa ja/tai huoli syntyvyydestä on vain halpaa puhetta ilman halua varsinaisesti tehdä asialle jotain. Japanin tilanteen tunteminen varmasti auttaisi  linkit/kirjavinkit tervetulleita, tällaisen löysin – mutta mutuilen hiukan edessä olevia haasteita.

Syntyvyyteen on nähdäkseni kohtalaisen vaikea vaikuttaa tulonsiirroin. Mitä selailin tutkimusta, niin useimmissa papereissa löydetään politiikkavaikutus synnytysväleihin, mutta harvemmin syntyvyyteen (ks. kymmenen vuoden takainen kirjallisuuskatsaus). Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisillä on melko vahvoja mieltymyksiä tai mahdollisuuseroja lastenhankinnan suhteen, ja että syntyvyyttä nostamaan pyrkivä politiikka luo melko vahvoja vastakkainasetteluja.

Ajatellaan että halutaan että kymmenen prosenttia niistä, jotka ajavat bensiiniautoja siirtyvät sähköautoihin. Ihmiset luultavasti haluavat vain siirtyä paikasta A paikkaan B, ja harvemmalla on vahvoja mieltymyksiä siitä, pitääkö auton päristä vai ei. Pieni tulonsiirto bensa-autoilijoilta sähköautoilijoille riittää. Jälkimmäiset voittavat edellisten kustannuksella, mutta erotus ei ole kovin suuri.

Ajatellaan, että haluttaisiin saada syntyvyys uusiutumistasolle. Tämä vaatisi nähdäkseni melko massiivisia tulonsiirtoja lapsettomilta lapsellisille. Lapselliset joilla perhevapaat ovat takanapäin tai lapset sen verran vanhoja että lapsilisät ovat lakanneet lienee parasta ymmärtää tässä yhteydessä lapsettomina, joskin he luultavasti kantavat huolta myös jälkeläistensä lisääntymisestä. Eikä arvopuheella vaikuttaminenkaan ole kivutonta, ainakin päätellen mielipidepalstoilla ajoittain leimahtavasta keskustelusta lapsellisten ja lapsettomien välillä.


Kaiken kaikkiaan toivoisin kuulevani hitusen analyyttisempaa keskustelua syntyvyyden laskusta nykyisen huolien ilmaisun ja murheiden manailun sijasta. Tässä esimerkki siitä, miten syntyvyyden laskua käytetään poliittisessa keskustelussa (verkkouutisten jutusta):

Sanni Grahn-Laasosen mukaan syntyvyyden lasku osoittaa, että hallitus ei voi enää viivyttää perhevapaauudistusta.

Hyvä jos perhevapaauudistus tulee, mutta en ainakaan itse osaa sanoa kuinka uudistus, joka Kokoomuksen ja monen muunkin mallin mukaan olisi käsittääkseni kustannusneutraali, vaikuttaisi syntyvyyteen, pitäisikö syntyvyyteen vaikuttaa, ja jos pitäisi, mihin suuntaan. Toivottavasti joku minulle nämäkin kertoo (esimerkiksi kommenttikentässä tai omassa blogissaan).

Todistustaakkaa vastaan

Yhteiskunnallisessa keskustelussa vedotaan toisinaan todistustaakkaan tai näyttötaakkaan: ks. Markus JänttiHeikki Pursiainen, Tuukka Saarimaa; ks. myös Teppo Eskelinen ja Paul Jonker-Hoffrén. Yritän tällä kirjoituksella perustella, miksi näihin vetoamisen pitäisi olla hyvin rajoitettua yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tämä kirjoitus on pitkälle venytetty nillitys yhden sanan käytöstä, mutta kenties myös jotain enemmän.

Tämä kirjoitus on myös pitkähkö, reilut 20 000 merkkiä. Varaa aikaa, ja keitä vaikka kuppi teetä.

Ensin puhutaan evidenssistä ja uskomuksista. Tämän jälkeen kerron siitä, mitä opin todistustaakasta konsultoimalla oikeustieteen oppikirjaa. Pahoittelut jo tässä vaiheessa, jos ekonomisti-blogisti on lukenut lakioppinsa väärin: korjauksia saa ja tulee esittää. Sitten esitän oman käyttösuositukseni todistustaakalle ja pohdin vaihtoehtoisia käyttötapoja ja niiden ongelmia, minkä jälkeen tehdään pieni katsaus näyttötaakkaan.

I Mitä on evidenssi

Abstrahoidaan hiven. Ajatellaan, että A on keskustelussa oleva kysymys (väite) ja B on evidenssi. A voi olla "Alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu lisää alkoholikuolemia" ja B voi olla aikasarja alkoholin kokonaiskulutuksesta ja alkoholikuolemista.

(Jos sinulla on vahvoja näkemyksiä alkoholipolitiikasta, haluat ehkä käyttää omassa mielessäsi jotain eri esimerkkiä)

Merkitään P(A) on todennäköisyys että A on totta, ja  P(¬A) todennäköisyys, että A ei ole totta. P(A|B) on todennäköisyys, että A on totta, jos B on totta. Ja näin pois päin.

Näiden avulla voidaan määritellä evidenssin informatiivisuus:




Suomeksi: kuinka todennäköistä B:n havaitseminen on jos A on totta suhteessa siihen, kuinka todennäköistä B:n havaitseminen on, jos A ei ole totta.

Alla potentiaalista evidenssiä koskien väitettä "Alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu lisää alkoholikuolemia":


lähde


Alkoholin kokonaiskulutuksen muutokset ja alkoholikuolleisuuden muutokset ovat jokseenkin positiivisesti korreloituneita. Kaksi kysymystä punnitsee tämän evidenssin. Kuinka todennäköistä tällaisen korrelaation havaitseminen on, jos alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu lisää alkoholikuolemia? Kuinka todennäköistä tällaisen korrelaation havaitseminen on, jos näin ei ole? Minusta on selkeää, että edellinen todennäköisyys on suurempi kuin jälkimmäinen, ja siten kuva on evidenssiä väitteen "alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu lisää alkoholikuolleisuutta" puolesta.

Se, miten vahvaa evidenssiä se on – kuinka suuri osamäärä on  on vaikeampi kysymys, eikä siihen tarvitse nyt mennä. Käytännössä kyse lienee siitä, miten vakuuttavan tarinan pystyy esittämään kolmannesta muuttujasta, joka ajaa molempien vaihtelua. Tutkijoille syy-seuraussuhteen todentaminen on ehkä luontevaa hahmottaa kyllä/ei-kysymyksenä, mutta informaation tehokkaassa käytössä kyse on jatkumosta.

Edellä esitetyssä kaavassa on evidenssiä koskevia uskomuksia, P(B). Entä itse asia, P(A)?

On hyvä muistaa, että vaikka kaksi ihmistä päätyisikin yhteisymmärrykseen siitä, miten informatiivinen tämä evidenssi on, he eivät päädy yhteisymmärrykseen siitä, miten todennäköisesti alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu lisää alkoholikuolleisuutta. Tämä johtuu siitä, yllä oleva kuvio on vain yksi todistuskappale, jota nämä kaksi ihmistä punnitsevat ennakkokäsityksiään (priorejaan) vasten. Tätä käsitysten päivittymistä kuvaa Bayesin teoreema, joka voidaan kirjoittaa seuraavasti:




Vaikka evidenssistä löytyisi yhteisymmärrys, erimielisyys jää itse asiasta, jos ennakkokäsitykset poikkeavat toisistaan. Tämän päälle tulee vielä se, että kahden ihmisen käsitykset siitä, miten arvokasta alkoholikuolleisuuden välttäminen on, vaihtelee. Kuten Asiaton lehdistökatsastaja Pursiainen ansiokkaasti todistaa, päätöksenteko on subjektiivisuutta subjektiivisuuden perään.

Tämä subjektiivisuus on syy siihen, miksi koen todistustaakkaan vetoamisen vaikeaksi yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ennen kuin mennään tähän tarkemmin, on hyvä konsultoida alaa, jonka piirissä todistelua ja todistustaakkaa on pohdittu paljon.

II Todistustaakka laissa

Otetaan Colin Tapperin Cross & Tapper On Evidence (11. painos). Luku todistustaakasta alkaa seuraavalla kappaleella (viittaukset oikeustapauksiin poistettu luettavuuden helpottamiseksi):

When an issue of fact has to be proved in a court of law, it is first necessary to consider the burdens borne by the parties. The allocation of burden helps to determine which party should begin calling evidence, a procedural matter to be discussed further in Chapter VI, and by extension, how to decide upon a submission that there is no case to answer. It must be stressed that the terminology and techniques relating to the burden of proof are most appropriate to the determination of past fact. They are far less well suited for application to the burden of persuasion on issues involving significant reliance upon judgement or discretion, or those where it is one of the assessment of future risk, or heavily dependent upon expert opinion, or where the procedure is more inquisitorial than adversarial, or where no issue of fact arises at all. It may, however, be possible to require satisfaction of an evidential burden sufficient to raise the relevant issue.

Useimmat yhteiskunnallisesti mielekkäät kysymykset lienevät juuri sellaisia, joihin sitaatin mukaan todistustaakan käsitteet ja tekniikat eivät sovellu niin hyvin: kysymyksiä, jotka vaativat harkintaa, riskien arviointia tai asiantuntijamielipiteeseen nojautumista.

Jos osapuoli kuitenkin haluaa vedota todistustaakkaan yhteiskunnallisessa keskustelussa, olisi suotavaa, että kaikki osapuolet olisivat samaa mieltä siitä, kenelle todistustaakka aluksi kuuluu ja missä vaiheessa todistustaakka siirtyy.

Yleissääntönä Tapper esittää, että kantaja kantaa todistustaakan, minkä perään keskustellaan pitkästi moninaisista poikkeuksista tähän yleissäänntöön. Voisiko tätä sääntöä siirtää yhteiskunnalliseen keskusteluun? Ehkä luontevimmin nykytilaan muutosta vaativa henkilö vastaa kantajan roolia. En kuitenkaan koe, että tällä seikalla on juurikaan merkitystä, jos ja kun se vain määrää sen, kenen tulee ensimmäisenä esittää evidenssiä.

Missä vaiheessa sitten voidaan katsoa, että todistustaakka raukeaa, tai että se siirtyy toiselle osapuolelle? Millä perusteella asia katsotaan "todistetuksi"? Tapperin mukaan todistustaakassa standardit vaihtelevat niin, että yksityisoikeudessa vaatimus on balance of probabilities ja rikosoikeudessa tiukemmin proof beyond reasonable doubt. Tämä on objektiivista siinä mielessä, että vaatimustasoja ei johdeta kummankaan osapuolen omista arvioista, ja jaettua siinä mielessä että molemmat osapuolet alistuvat noudattamaan niitä. Tällaista objektiivista ja jaettua ymmärrystä todistustaakasta on vaikea löytää yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Ensinnäkin: koska todennäköisyysarviot ovat, kuten edellisessä osiossa esitettiin, subjektiivisia, pitää määritellä se, kuka tulee vakuuttaa. Oikeudessa se on valamiehistö tai tuomari, ja tämä on kaikille selkeää. Entä yhteiskunnallisessa keskustelussa? Keskustelukumppani, "päättäjät" vai "kansa"? Toiseksikin osapuolten lienee vaikea päätyä yhteisymmärrykseen siitä, mikä on riittävä todennäköisyys sille, että asia voidaan katsoa todistetuksi.

Lopuksi on huomattava, että todistustaakan tarkoitus on edistää keskustelun sujumista, ei ratkaista keskustelua. Tapper esittää sitaatin:

No judge likes to decide cases on burden of proof if he can legitimately avoid having to do so.

Tämä on nähdäkseni hyvä neuvo myös tavallisille kansalaisille: muodosta kantasi evidenssin pohjalta, älä todistustaakan mukaan.

Todistustaakan käsite yhteiskunnallisessa keskustelussa on ongelmallinen, mutta se ei ole kuitenkaan täysin hyödytön.

III Käyttösuositus

Esitän todistustaakalle seuraavanlaista käyttötapaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Henkilö, joka vaatii muutosta nykytilaan, kantaa todistustaakan. Tämä on luontevaa, koska sekä politiikan muuttaminen että evidenssin hankkiminen tai esittäminen ei ole ilmaista. Kuitenkin kun henkilö on esittänyt evidenssiä kantansa puolesta, todistustaakkaa ei enää ole kenelläkään. Keskustelua voidaan jatkaa, tai se voidaan päättää, ilman tuota sanaa.

Otetaan esimerkiksi politiikkarelevantti versio Russellin teepannusta. Väitän, että Maa- ja Mars-planeettojen välillä kiertää teepannu, joka lähettää havaitsematonta mutta haitallista säteilyä Maan asukkaille. Väitän, että itse teepannua on lähes mahdoton havaita, mutta että seuraava vuosi on harvinainen aikaikkuna, jonka puitteissa sen voi tuhota räjäyttämällä tietyssä avaruuden pisteessä ydinohjus.

On järkevää, että minulla on todistustaakka tämän asian suhteen. On järkevää, että minulla on todistustaakka, jotta yhteisiä resursseja ei käytettäisi harhaisen mielen kuvitelmien todistamiseksi tai noudattamiseksi. On järkevää, että on olemassa sellainen yhteisen keskustelun pelisääntö kuin todistustaakka.

Jatketaan esimerkkiä. Ajatellaan, että rakennan sisäisesti johdonmukaisen teepannuteorian, joka ennustaa, että Marsista löytyy pölypilviä. Ajatellaan, että niitä sitten löytyy. Tämä on evidenssiä teoriani ja politiikkasuositukseni puolesta. Luultavasti se ei ole kuitenkaan riittävän hyvää evidenssiä. Kanssakansalaisteni ennakkokäsitykset ovat niin vahvasti teepannuteoriaa vastaan ja pölypilville on olemassa myös niin monta muuta hyvää selitystä, että en saa rahoitusta ydinaseen lähettämiselle.

Pointtini on, että tämän jälkeen keskustelussa ei tarvitse, eikä pidä enää vedota todistustaakkaan. Jos halutaan keskustella teepannukriitikon kanssa, sanotaan hänelle, että evidenssi ei riitä. Tai sanotaan hänelle että se, mitä luulet evidenssiksi, ei todellisuudessa ole evidenssiä. Tähän ei tarvita todistustaakkaan vetoamista.

IV Vaihtoehtoisia todistustaakkaan vetoamisen tapoja ja niiden ongelmia

Todistustaakka on keskustelupelisääntö. Ajatellaan, että minä olen sitä mieltä, että ratikka on parempi kuin bussi ja sinä päinvastaista mieltä. Ajatellaan, että me molemmat haluamme vakuuttaa toisen omasta kannastamme. Keskustelun tarkoitus on siis vähentää erimielisyyttä. Ajatellaan, että minä vedän ässän hihasta. Julistan: "Todistustaakka on bussien puolustajilla!", nojaan taaksepäin ja laitan kädet ristiin. Sinä olet sitä mieltä, että näin ei ole. Tämän jälkeen joko molemmat nojaamme taaksepäin kädet ristissä hiljaa tai päädymme kinastelemaan siitä, kenellä todistustaakka on. Todistustaakka keskustelupelisääntönä on epäonnistunut, koska se on vienyt keskustelua kauemmas varsinaisen erimielisyyden selvittämisestä.

(Paitsi tietenkin jos tarkoitukseni oli alunperinkin keskustella todistustaakasta ja katsoin vain parhaaksi johdattaa keskustelun siihen teemaan liikennevälineiden kautta; meitä on moneen junaan.)

Ylempänä esitin hyvin rajoitetun käyttösuosituksen todistustaakan käsitteelle. Esittelen seuraavaksi läpi joitakin vaihtoehtoisia käyttötapoja ja koetan avata sitä, miksi ne eivät ole niin hyödyllisiä. Tässä on kaksi pääperustelua. Ensinnäkin vaihtoehtoiset käyttötavat määrittää todistustaakka sisältävät subjektiivisuutta josta olisi hyvä keskustella suoraan sen sijaan, että käydään sijaissotaa todistustaakasta. Keskustelijoiden erimielisyydet todistustaakasta ovat tyypillisesti erimielisyyksiä itse asiasta.

Toiseksikin rajoitetun käyttösuosituksen etu on myös se, että todistustaakan raukeaminen on selkeästi määritelty. Jotta todistustaakka toimisi keskustelupelisääntönä, osapuolille tulee olla selkeää ja jaettua, mitä vaaditaan, jotta todistustaakka on kannettu onnistuneesti. Jälleen, vaadittavan evidenssin määrä on subjektiivista, ja sitä subjektiivisuutta ei pitäisi verhota objektiivisen todistustaakan käsitteeseen.

"Todistustaakka on sillä, joka on eri mieltä kuin minä"

Tämä on siitä hyvä sääntö, että todistustaakan raukeaminen on selkeästi määritelty. Siinä vaiheessa, kun muutan mieltäni, sinulla ei ole enää todistustaakkaa. Kuitenkin jos tämä olisi todistustaakan käyttötapa, kaikki vain nojaisivat taaksepäin kädet ristissä ja odottaisivat, että heidän eteensä kannettaisiin evidenssiä hopealautasella. Tämä on yhteiseksi pelisäännöksi melko minä-keskeinen.

"Todistustaakka on sillä, jonka kanta on häviämässä"

Tapper keskustelee taktisesta todistustaakasta, joka on tämäntapainen. Tämä käyttötapa olisi sinänsä järkevä, mutta en tiedä onko se kovin hyödyllinen. Ensinnäkin keskustelijoilla voi olla eri käsitykset siitä, mitä voittaminen ja häviäminen tarkoittaa. Ja toiseksikin vaikka yhteisymmärrys saavutettaisiin siitä, että voittaminen on sitä, että vaadittu asiantila tulee voimaan, keskustelu sen määrittämiseksi kumpi on demokraattisen prosessin senhetkisessä voittajaleirissä lienee yleensä tarpeeton sivupolku. Kolmanneksi ihmiset luultavasti tajuavat ilman todistustaakkaan vetoamistakin, että heidän pitäisi antaa lisää evidenssiä vakuuttaakseen "kuulijat", ja jos eivät tajua, on olemassa vähemmänkin mulkkuja tapoja kertoa se.

"Todistustaakka on sillä, joka haluaa tinkiä (ihmisoikeuksista/elinkeinovapaudesta/tasa-arvosta/tehokkuudesta)"

Tämän ongelma on se, että ei ole olemassa yhteisymmärrystä siitä, mikä periaate sulkeiden sisälle asetetaan, eikä siitä, mikä on sitten niin arvokasta, että siitä periaatteesta voidaan tinkiä. Kaikki keskustelun arvoiset yhteiskunnalliset valinnat ovat valintoja arvokkaiden periaatteiden välillä. Alkoholilain uudistuksen osalta pelissä olevia arvokkaita periaatteita ovat esimerkiksi "Vältä toimenpiteitä, joiden seurauksena ihmisiä kuolee" ja "Vältä toimenpiteitä, jotka kaventavat yksilönvapauksia".

Tästä esimerkkinä käy Pursiaisen lausunto alkoholilain uudistuksesta:

Alkoholilainsäädäntö rajoittaa perusoikeuksia, kuten sopimusoikeutta ja elinkeinovapautta. Tämä on perusteltua vain, jos sääntelijä pystyy aukottomasti osoittamaan, 1) että sääntely on tarpeellista ja 2) että sääntelyä ei ole yhtään enempää kuin on tavoitteiden kannalta välttämätöntä. Todistustaakka on vapauksia rajoittamaan pyrkivän sääntelijän harteilla.

Luulen että Pursiainen on, kuten itsekin, peukalosääntöjä käyttävä utilitaristi (pahoittelut jos olen väärässä). Hyöty on ainoa asia, jolla on lopulta merkitystä. Todistustaakka on sillä, joka haluaa tinkiä kokonaishyödystä, mutta oikeastaan turha siinä on mitään todistella, koska kokonaishyödystä ei pidä tinkiä. Hyötyjä on kuitenkin melko vaivalloista laskea kussakin tilanteessa erikseen, joten on hyödyllistä laatia ja käyttää peukalosääntöjä; heuristiikkoja; välitavoitteita; periaatteita. Yksilönvapaus on yksi sellainen. Kuoleman välttäminen on toinen sellainen.

Ainakin itseni on vaikea nähdä, mitä mieltä todistustaakkaa on vierittää tietyn periaatteen nojalla, jos itse keskustelun tarkoitus on punnita eri periaatteiden merkitystä asianomaisessa kysymyksessä. Tietenkin voi sanoa, että "Tässä puututaan hyvin vahvasti yksilönvapauteen ja alkoholikuolemien lisääntyminen on suhteessa siihen melko pientä". Tämä on kuitenkin mahdollista sanoa ilman sanaa "todistustaakka", enkä tiedä mitä lisäarvoa se sana tähän tuo.

"Todistustaakka on sillä, joka haluaa valita korkeamman riskin vaihtoehdon"

Tämän ongelma on se, että ihmisten suhtautuminen riskiin on subjektiivista, ja riskeihin liittyvät arviot ja arvostukset ovat yksi keskustelun erimielisyyksistä. Kun Markus Jäntti sanoo, että todistustaakka on lukukausimaksun kannattajilla, koska lukukausimaksuihin liittyy riskejä sosiaalisen liikkuvuuden hidastumisesta, ja (sanotaan) Niku Määttänen sanoo, että evidenssi sosiaalisen liikkuvuuden vähenemisen puolesta on melko vähäistä ja että myös vaihtoehtoon liittyy riskejä ja kustannuksia, ja Jäntti kommentoi Määttäsen viittaaman evidenssin informatiivisuutta ja spekulointeja muista riskeistä, tässä vaiheessa ollaankin keskustelussa, joka olisi voitu aloittaa ilman ensimmäistä vetoomusta todistustaakkaan. Jälleen, minun on vaikea nähdä, mitä iloa hyötyä todistustaakkaan vetoamisesta on ollut, ellei tarkoitus ole ollut istua kädet ristissä ja nojata taaksepäin keskustelemisen sijasta.

Mutta toki se saattaa usein olla olla juurikin todistustaakkaan vetoamisen tarkoitus.

V Näyttötaakka

Tuukka Saarimaa kirjoittaa Twitterissä:


Todistustaakka ja näyttötaakka ovat eri asioita, joskin niiden erottaminen oikeussalin ulkopuolella voi olla vaikeampaa. Todistustaakka on taakka näyttää toteen kanne tai syyte, kun taas näyttötaakka on taakka näyttää toteen mikä tahansa väite. Esimerkiksi syytteen ollessa tappo todistustaakka on syyttäjällä, mutta mikäli syytetty vetoaa itsepuolustukseen, hänellä on tässä asiassa näyttötaakka.

Yhteiskunnallinen keskustelu velloo ja rönsyilee aiheesta toiseen ja siten näyttö- ja todistustaakkaa voi olla vaikea erottaa. Kaipa kenen tahansa, joka jotain väittää, tulee esittää evidenssiä väitteensä puolesta, ainakin pyydettäessä. Evidenssiä on hyvä esittää pyytämättäkin, jotta ylitettäisiin keskustelukumppaneiden välinen inferenssietäisyys ja vältettäisiin turha hämmennys ja eripura. Joka tapauksessa pelkään, että evidenssin pyytäminen vetoamalla näyttötaakkaan twiitissä esitetyllä tavalla vaikuttaa helposti ylimieliseltä eikä edistä oikeastaan mitään arvokasta tavoitetta.

Tapper kirjoittaa sellaisesta asiasta kuin judicial notice (en tunne suomennosta), mutta kyseessä on se, että asia merkitään tiedoksi ilman evidenssiä. Jos joka ikinen väite tulisi oikeusprosessissa perustella, eihän siitä mitään tulisi. Esimerkiksi tästä Tapper esittää, että jos väitetään, että joulua vietetään 25.12, tätä varten ei tarvitse kutsua erikseen todistajaa. Kirjassa on hauska kappale siitä, mitä faktoja oikeusprosesseissa on tai ei ole otettu annettuna (alkoholin kulutus ja saatavuus mainitaan):

It would be pointless to endeavour to make a list of cases in which the courts have taken judicial notice without inquiry. The justification of their acting in this way is that the fact in question is too notorious to be the subject of serious dispute. Familiar examples are provided by the rulings that it is unnecessary to call evidence to show that a fortnight is too short a period for human gestation, that the advancement of learning is among the purposes for which the University of Oxford exists, that cats are kept for domestic purposes, that men and women sharing a bed are likely to have sexual intercourse, that criminals have unhappy lives, that the reception of television is a common feature of English domestic life enjoyed mainly for domestic purposes, and that sporting celebrities seek endorsement. The may be taken to know the meaning of any ordinary expression in the English language, and that the value of money has declined since 1189, but not, in Australia, the relationship between the availability of alcohol and its consumption. Judicial notice will also be taken of the fact that a postcard is the kind of document that might be read by anyone, but not that husbands read their wives' letters. These conclusions have been reached without reference to any extraneous sources of information, but there are a number of cases in which judicial notice has been taken only after such reference has been made.

Ehkä yhteiskunnallisessa keskustelussakin on hyvä, että jokaista väitettä ei tarvitse kyseenalaistaa tai perustella. Muuten joka kerta lopulta päädytään uimaan epistemologian syvissä vesissä ("mikä oikeastaan on totta") tai tarpomaan moraalifilosofian suossa ("onko Nozickin mielihyväkone todella ihanteesi").

Saarimaa ei perustele maksuttoman korkeakoulutuksen regressiivisyyttä, mutta ainakin itse kaipaisin tästä näyttöä. Olen aiemminkin kuullut puhuttavan tästä, mutta en ole nähnyt asiasta mitään kunnon tutkimusta. Esimerkiksi kun Matti Virén kirjoittaa, että "[V]aikka tutkimustulokset osoittaisivat maksuttoman yliopistokoulutuksen olevan hyvin regressiivistä, usko koulutuksen tasa‑arvoistavaan voimaan on horjumaton", hän tekee sen viittamatta tutkimustuloksiin.

Olen ehkä tarpeeton vaikeuttaja, mutta minulle ei ole selkeää, mitä maksuttoman korkeakoulutuksen regressiivisyydellä tarkkaan ottaen tarkoitetaan, tai miten sitä mitattaisiin. Ymmärrän peruslogiikan, että kaikki maksavat ja vain osa hyötyy, ja että hyötyjät ovat hyväosaisia. Tämä ei kuitenkaan minusta vielä todista järjestelmän regressiivisyyttä, ja minun on muutenkin vaikea hahmottaa asiaa. Miten sitä regressiivisyyttä arvioisi kvantitatiivisesti? Miten vaikkapa maksuttoman korkeakoulutuksen Kakwani-indeksi laskettaisiin?

VI Todistustaakan käyttö retorisena keinona on usein epäkohteliasta ja epäinformatiivista

Miksi todistustaakkaan (tai näyttötaakkaan) sitten vedotaan? Luulen, että kyse on vain halusta voittaa mahdollisimman vähällä vaivalla. Kas näin: "Tämä tässä on todistustaakka. Se on kuin Musta Pekka. Se kenelle tämä jää, häviää. Pelasin sen nyt sinun käteesi. Nyt minä nojaan taaksepäin ja ristin käteni, niin koeta sinä siinä pyristellä siitä eroon."

On vaivalloisempaa voittaa keskustelemalla itse evidenssistä. On vaikeampi voittaa, jos todistustaakkaan vetoamisen sijaan sanoo saman asian subjektiivisemmin: "Minusta evidenssisi ei ole riittävää. En ole vakuuttunut."

Toivon vain, että seuraavan kerran kun sinun, hyvä lukija, tekee mielesi tunkea todistustaakan Musta Pekka keskustelukumppanisi käteen, harkitsisit kohteliaampia ja informatiivisempia tapoja pyytää lisää evidenssiä. Katsotaan kahta vaihtoehtoa:

A: "Todistustaakka on sillä, joka kannattaa sääntelyä tässä asiassa."

B: "En ole vielä vakuuttunut siitä, että tässä asiassa tarvitaan sääntelyä. Olisiko sinulla antaa lisäevidenssiä sen puolesta, että ihmiset eivät osaa tehdä tässä asiassa itselleen parhaita ratkaisuja?"

Väitän, että B on kohteliaampi ja antaa paremmat eväät keskustelukumppanille tarjota evidenssiä yhteisymmärryksen saavuttamiseksi.

Ja jos olet sitä mieltä, että A on parempi koska B on pidempi kuin 140 merkkiä, pidän sitä evidenssinä teknologisen kehityksen haitallisuudesta ihmiskunnalle.

Lukukausimaksut: mitä Irlannista ja Englannista voidaan oppia?

Oman aikamme Sisyfos ei vierittäisi kiveä kukkulalle, vaan yrittäisi ohjata keskustelua substanssitasolle, josta se aina solahtaisi metatasolle. Tässä yksi heiveröinen ponnistus.

Lukukausimaksukeskustelussa on puhuttu sosioekonomisesta liikkuvuudesta. Tätä voidaan mitata monilla eri tavoilla. Joillakin mittareilla muutokset voidaan havaita nopeammin, ja joillakin hitaammin. Jos katsotaan lasten elinkaaritulojen korrelaatiota vanhempien elinkaarituloihin, täytyy odottaa, että lapsi pääsee elinkaarensa loppuun. Jos taas katsotaan lapsen kouluttautumisen korrelaatiota vanhempien koulutustasoon, aikaisempi tarkastelu riittänee, koska suurin osa on päässyt "lopulliselle" koulutustasolleen jo kolmekymppisenä.

Yksinkertaisimmin meillä on reformi, ja vertaamme korkeakouluopiskelijoiden jakaumaa ennen ja jälkeen reformin, tai vaihtoehtoisesti tehdään jonkinlaista diff-in-diff-tarkastelua jos löytyy hyvä ulkopuolinen verrokkiryhmä.

Etlan muistiossa, josta tämä viimeisin keskustelu maalis-huhtikuun taitteessa syntyi, viitataan kahteen tuoreeseen tutkimukseen lukukausimaksujen vaikutuksista opiskelijoiden jakaumaan taustan suhteen. Ensimmäinen näistä tarkastelee Irlannissa tehtyä reformia, ja jälkimmäinen Englannissa tehtyä reformia. Esittelen tässä kirjoituksessa nuo paperit, niiden asetelman ja tulokset, sekä kommentoin lyhyesti sitä, mitä niistä voidaan oppia.

Ja jos puhut näistä papereista, älä puhu "Briteissä" tehdyistä tutkimuksista tai "Brittien" tai edes "Brittein saarten" kokemuksista. Voin kertoa, että irlantilaiset eivät olisi tällaisesta puhetavasta mielissään.

Irlanti: lukukausimaksut poistettiin (paitsi köyhiltä, jotka eivät niitä maksaneet alkujaankaan)

Denny (2014) tarkastelee lukukausimaksujen poistoa Irlannissa.  Koko reformin, joka koski EU-opiskelijoiden (sis. irlantilaiset, luonnollisesti) ensimmäistä kanditutkintoa, tarkoitus oli lisätä tasa-arvoa ja vähentää kouluttautumisen esteitä. Kuitenkin:

The main results and these robustness tests demonstrate clearly that the policy of abolishing university fees did nothing with regard to improving access to university amongst low SES students which was a stated objective of the policy. Bearing in mind that most low income students would typically not have been paying university fees (since most would be in receipt of the Higher Education grant) one would not expect a reform which largely benefitted better off students to somehow benefit low SES students.

Viimeinen lause on mielenkiintoinen. Miksi lukukausimaksujen poisto hyödytti korkeammista SES-taustoista tulevia opiskelijoita? On hyvä tietää, että matalimmista SES-taustoista tulevat opiskelijat eivät maksaneet lukukausimaksuja ennenkään reformia, koska heitä varten oli stipendijärjestelmä. Itse asiassa Dennyn mukaan ennen reformia 30 % University College Dublinin kandiopiskelijoista sai tätä High Education Grantia lukukausimaksusta selviytymiseen.

Reformi siis lisäsi korkeakouluihin hakemista korkeammissa SES-taustoissa, mikä teki vaikeammaksi korkeakouluun pääsemisen matalammista SES-taustoista. Tätä taustaa vasten ei ole mitenkään yllättävää, että reformi ei lisännyt matalampien SES-taustojen korkeakouluttautumista. Kuten Denny kirjoittaa, lukukausimaksujen poisto hyödytti parempiosaisia.

(Asiassa on vielä sekin, että lukukausimaksujen lisäksi, ja niiden poiston jälkeenkin, on olemassa "rekisteröintimaksu", joka esimerkiksi UCD:ssä on 3000 euroa (on syytä muistaa, että tämä on se maa joka antoi Euroopalle Ryanairin). Käsittääkseni tähän on jälleen oma stipendi-ohjelmansa, minkä jälkeen maksettavaa jää enää 247 euroa.)

Englanti: lukukausimaksuja nostettiin, ja stipendimenoja siinä samalla

Siinä missä Denny (2014) on hyvässä lehdessä vertaisarvioitu tutkimus, Sá (2014) on jossain lehdessä arvioitavana oleva työpaperi. Sá tarkastelee sekä Skotlannissa vuonna 2001 tehtyä reformia että Englannissa vuonna 2012 tehtyä reformia, mutta opiskelijoiden taustojen mukainen tarkastelu tehdään vain jälkimmäisen reformin osalta.

Opiskelijoiden vanhempien koulutus- tai tulotasoa ei havaita, ja näiden sijasta käytetään heidän etnisyyttään ja opintoja edeltävää asuinpaikkaansa. Opiskelijoiden valikoitumista tarkastellaan näiden asuinpaikkojen ominaisuuksien (koulutustaso) perusteella. Tämän voi nähdä suoraan opiskelijan taustana, tai epätarkkana mittarina perhetaustalle.

Englannin reformissa lukukausimaksukattoa nostettiin reippaasti 3375 punnasta 9000 puntaan. Tutkimuksessa käytetään ns. diff-in-diff-menetelmää ja verrataan kehitystä englantilaisissa yliopistoissa kehitykseen skotlantilaisissa yliopistoissa vuoden 2012 ympärillä. Oletus on siis, että ilman Englannin reformia opintoihin hakeutuminen olisi kehittynyt näissä maissa samalla tavalla tuon vuoden ympärillä.

Mitä havaitaan, taustojen osalta? Valkoisten ja enemmän koulutetuilta alueilta tulevien opiskelijoiden korkeakouluttautuminen väheni enemmän kuin muiden opiskelijoiden. Tämä antaa viitettä siitä, että korkeakoulumaksujen nostaminen ei vähentäisi sosiaalista liikkuvuutta.

Mutta mikä oli institutionaalinen ympäristö, ja mitä muuta tapahtui? Reformi herätti ymmärrettävästi paljon vastustusta, ja yhtä aikaa lukukausimaksujen noston kanssa yliopistot lisäsivät ns. access agreement-määrärahoja, jotka kohdennetaan eri tavoin sosioekonomisten esteiden tasoittamiseksi. Tutkimuksen vaikutus ei siis heijastele pelkästään lukukausimaksujen vaikutusta, vaan myös tämän määrärahanoston vaikutusta. Sá ei kommentoi tätä asiaa, mutta ehkä julkaistussa versiossa tämä huomioidaan.

Yhteenveto

Irlannin osalta verrataan vaihtoehtoa, jossa kukaan ei maksa lukukausimaksuja vaihtoehtoon, jossa kaikki paitsi matalista SES-taustoista tulevat maksavat lukukausimaksuja. Englannin osalta verrataan vaihtoehtoa, jossa on korkeammat lukukausimaksut ja korkeammat stipendimenot vaihtoehtoon, jossa on matalammat lukukausimaksut ja matalammat stipendimenot.

Miten nämä tutkimukset voivat valaista suomalaista keskustelua lukukausimaksuista?

Itse sanoisin, että näiden tutkimusten perusteella ei voida sanoa, että lukukausimaksut eivät hidasta sosiaalista liikkuvuutta. Pikemminkin voidaan sanoa, että lukukausimaksut eivät hidasta sosiaalista liikkuvuutta jos sosiaaliseen liikkuvuuteen kiinnitetään erityistä huomiota. Englannissa ja Irlannissa tämä erityinen huomio on stipendijärjestelmä, ja Etla on ehdottanut tähän ehkä Pohjoismaahan sopivampaa (ks. Ruotsi ja opintolainat) progressiivista takaisinmaksua. Tämä on varmasti asia, jonka suunnitteluun kiinnitetään huomiota, jos ja kun tarkempia lukukausimaksuesityksiä tehdään.

ALV ja pienituloiset: konkretialla eteenpäin

VATTin tutkimusjohtaja Essi Eerola lausui viisaasti verotuksen uudistamisesta jo vuosi sitten HS:n haastattelussa:

Eerola ei pidä kokonaiskuvaa aivan yhtä synkkänä. Hän ymmärtää, etteivät monet ekonomistien suosituksista ole poliittisesti helppoja. Esimerkkinä Eerola mainitse alennetut arvonlisäverokannat. Lähes kaikki taloustieteilijät ovat sitä mieltä, että niistä pitäisi päästä eroon. Alennetut verokannat hyödyttävät hyvätuloisia muita enemmän. Ruoan tai joukkoliikenteen kireämpi verotus olisi tehokkaampaa kompensoida pienituloisille kohdistetuilla tulonsiirroilla. 
”Voi kuitenkin hyvin kuvitella, että poliittisessa päätöksenteossa vain osa tästä argumentista säilyy ja päädytään poistamaan vain ne alennetut alv-kannat. Tällöin pienituloiset kärsisivät”, Eerola sanoo. 
”Sen takia voi olla, ettei tutkimukseen perustuvia argumentteja oteta aina sinällään. Jos uskotaan, ettei kokonaisuus pysy kasassa, ei asiaa haluta avata lainkaan.”

Tämä on nähdäkseni tyypillinen tilanne politiikassa. Voittava paketti olisi olemassa, mutta sitä ei toteuteta, koska paketit ovat vaikeampia kasata ja pitää koossa kuin yksittäiset palikat.

Minulla on radikaali ehdotus.

Sen sijaan, että taloustieteilijät vain sanoisivat, että voittava paketti on periaatteessa olemassa, he laatisivat tällaisen paketin ja näyttäisivät, että se todellakin on voittava paketti. Vaivannäköä se ehkä vaatii, mutta ei sen pitäisi olla mahdotonta.

Kulutustutkimusaineistoon (ja tulonjakotilastoon, luonnollisesti) linkitetyn SISU-mikrosimulointimallin avulla tällaisen voittavan paketin voisi nähdäkseni laatia. Nostetaan ruuan arvonlisäverotus (ml. ravintolat) 14 prosentista 24 prosenttiin, oletetaan että hinnat nousevat vastaavasti ja katsotaan, miten eri kotitalouksien reaalitulot laskevat. Sitten säädetään verovähennyksiä ja tarvittaessa muita sosiaaliturva- ja verojärjestelmän parametreja niin, että "pienituloisten" verotus ei kiristy.

Toki tämän jälkeenkin voisi sanoa, että elintarvike- ja ravintolayrittäjät kärsivät (koska he todellisuudessa maksavat osan verosta), ja että ei-pienituloiset kärsisivät. Voisin kuitenkin kuvitella, että tässä vaiheessa oltaisiin jo vähän lähempänä tasa-arvoisempaa ja tehokkaampaa verojärjestelmää.

En tiedä, miksi tällaista ei voisi tehdä, tai miksi tällaista ei ole vielä tehty. Voi toki olla, että osoittautuisi, että voittavaa pakettia ei ole olemassa ja ainoa mitä jäisi käteen olisi lisää nöyryyttä ekonomisteille. Mutta ei kai sekään huono olisi.

Lisäys: ks. keskustelu Twitterissä. Ehkä tulevaisuudessa.

Korkeakoulujen lukukausimaksuista

Etla julkaisi tänään muistion, jossa vaaditaan tutkimuksen ja koulutuksen julkisen rahoituksen kasvattamista. Hienoa on se, että muistiossa ehdotetaan myös, miten tämä tulisi rahoittaa:

  • Leikataan energiankäyttöön liittyviä yritystukia, siiretään varoja Tekesille.
  • Sallitaan korkeakoulujen lukukausimaksut ja annetaan korkeakoulujen pitää näillä kerätyt varat.

Muistiossa myös vaaditaan yliopistojen pääomittamista, mutta tämän rahoitus jätetään auki.

Tästä päästiin luontevasti keskusteluun korkeakoulujen lukukausimaksuista. Silläkin uhalla, että tämä vie edelleen huomiota kauemmas Etlan mainiosta muistiosta ja muista tärkeistä siinä olevista asioista, avaan tässä omaa ajatteluani maksuttomasta korkeakoulutuksesta ja mahdollisuuksien tasa-arvosta.

Jos tavoite on mahdollisuuksien tasa-arvo, niin on vaikea nähdä, miten maksuton korkeakoulutus olisi parasta mahdollista politiikkaa. Jos tavoite on mahdollisuuksien tasa-arvo, niin on vaikea nähdä, miten maksuttomaan korkeakoulutukseen laitettava lisäeuro toteuttaisi tätä tavoitetta paremmin kuin jokin vaihtoehto. Jos tavoite on mahdollisuuksien tasa-arvo, niin on helppo kuvitella toimenpidekokonaisuus, jossa maksuttomasta korkeakoulutuksesta luovutaan ja mahdollisuuksien tasa-arvo todennäköisesti paranisi.

Miltä tällainen toimenpidekokonaisuus voisi näyttää? Etla arvioi, että 2000 euron lukukausimaksuilla voitaisiin kerätä 600 miljoonaa euroa vuodessa. Etlan muistiossa tavoitteena on tutkimuksen ja koulutuksen tukeminen, joten Etla jättäisi rahat korkeakouluihin. Jos tavoitteena olisi mahdollisuuksien tasa-arvo, rahat kannattaisi luultavasti ulosmitata korkeakouluista, ja tehdä seuraavat asiat.

1. Pidennetään oppivelvollisuutta vuodella.

On olemassa hyvin vahvaa näyttöä siitä, että oppivelvollisuuden lisääminen paitsi kasvattaa henkilön omia tuloja, myös vähentää työttömäksi jäämisen ja vankilaan joutumisen todennäköisyyttä.

Harmillisesti tämän kustannukset olisivat vain 17-27 miljoonaa euroa vuodessa, joten on keksittävä lisätoimenpiteitä.

2. Perutaan ammatillisen koulutuksen leikkaukset.

Ammatillisen koulutuksen leikkaukset luultavasti joko vähentävät sisäänottoa tai heikentävät koulutuksen laatua, joista myös jälkimmäinen osaltaan vähentää kouluttautumista. Näiltä osin edellistä kohtaa koskeva tutkimustieto soveltuu myös tähän. Tästä on lisäksi olemassa myös suomalaistutkimusta, jonka mukaan ammattikoulun ulkopuolelle jääminen hakuprosessissa vähentää tutkinnon suorittamisen todennäköisyyttä myös pidemmällä aikavälillä.

Nämä leikkaukset ovat 190 miljoonaa euroa vuositasolla.

3. Tehdään varhaiskasvatuksesta maksutonta.

On olemassa melko vahvaa näyttöä siitä, että varhaiskasvatus on hyvä investointi. Monet näistä tutkimuksista keskittyvät vähäosaisiin. Luultavasti vuorineuvosten lapsilla, tai ylipäänsä Suomessa keskimäärin, vaikutukset ovat pienempiä. Suomessakin toki on vähäosaisia, ja asiantuntijoiden mukaan päivähoidon maksullisuus koskettaa erityisesti maahanmuuttajaväestöä. Varhaiskasvatuksesta saadaan selvityshenkilöiden raportin myötä hyvä tutkimuskatsaus kesäkuussa, ja ilmeisesti Taidot työhön-hankkeessa on tästäkin tutkimusta luvassa.

Kuntaliitto on ilmeisesti arvioinut, että tämä maksaisi 300+ miljoonaa euroa vuodessa. Näillä kolmella toimenpiteellä päästäisiin siis noin 600 miljoonaan, kun jätetään vähän ylimääräistä yllättävien kustannusten varalle.

En ole varma, onko 300. varhaiskasvatuksen maksuttomuuteen laitettava miljoona enää järin tehokas tapa lisätä mahdollisuuksien tasa-arvoa. Luulen kuitenkin, että nämä kolme toimenpidettä lisäisivät mahdollisuuksien tasa-arvoa enemmän kuin korkeakoulujen maksullisuus sitä heikentäisi (tästä heikentävästä vaikutuksesta, tai sen puutteesta, on tutkimusviitteitä Etlan muistiossa).

Ehkä tällaista pakettia ei kuitenkaan ole tarjolla. Kysymys on sitten: olisivatko korkeakoulujen lukukausimaksut yksinään hyvää politiikkaa? Tämä tietenkin riippuu vaihtoehtoisista poluista. Ajatellaan kolmea vaihtoehtoa, jotka kuvaavat sitä, mitä tapahtuisi, jos korkeakoulujen annettaisiin kerätä lukukausimaksuja:


  1. Korkeakoulut saisivat pitää keräämänsä varat, ja käyttäisivät ne parhaaksi katsomallaan tavallaan.
  2. Kerätyt varat ulosmitattaisiin korkeakouluilta, mutta säilytettäisiin OKM:n hallinnonalalla, ja ministeri käyttäisi ne parhaaksi katsomallaan tavalla.
  3. Kerätyt varat ulosmitattaisiin korkeakouluilta ja laitettaisiin "budjettiin", ja hallitus käyttäisi ne parhaaksi katsomallaan tavalla.

On lopulta empiirinen kysymys, mitä tapahtuisi. Se on aika vaikea empiirinen kysymys, enkä tiedä miten sitä voisi tutkia. Norja löysi vuonna 1969 öljyä ja rikastui (myöhemmin), ja jos maailmanhistoriasta löytyisi riittävästi Norja-kokemuksia, niin periaatteessa voitaisiin katsoa, mitä vaikutuksia yllättävällä budjettirajoitteen höllentymisellä on.

Joka tapauksessa eräällä tavalla viimeisen kohdan pitäisi olla totta. Mieti omaa budjettiasi. Ajatellaan, että harrastat jääkiekkoa, ja kausimaksusi alenee. Et luultavasti laita säästynyttä rahaa täysimittaisesti jääkiekkovarusteisiin tai muuhun liikuntaan. Saatat itse asiassa laittaa säästyneen rahan täysimittaisesti jonnekin muualle, kuten vaikkapa matkailuun.

En usko, että valtion budjetti toimii samalla tavalla, ainakaan lyhyellä aikavälillä. Jos pitäisi antaa omat arvaukset siitä, mikä kolmesta kohdasta on todennäköisin, niin sanoisin että sekoitus olisi (80/15/5) kesken hallituskauden toteutettuna, (50/40/10) hallitusneuvotteluissa toteutettuna ja (30/10/60) pitkällä aikavälillä. Parempia arvauksia saa esittää.

Henkilökohtaisesti olen taipuvainen ajattelemaan, että myös yksinään korkeakoulujen lukukausimaksut olisivat hyvää politiikkaa. Toisin sanoen uskon, että lukukausimaksuilla kerätty 600 (tai mikä ikinä) miljoonaa euroa luultavasti päätyisivät keskimäärin, odotusarvoisesti, parempaan käyttöön. Tämä on kuitenkin paitsi vaikea empiirinen kysymys, myös arvokysymys. Arvoistakin voidaan kiistellä, mutta jos halutaan kiistellä vain tosiasioista, niin voidaan kiinnittää tavoite (kuten mahdollisuuksien tasa-arvo) ja etsiä tutkimustiedon avulla yhteisymmärrystä siitä, i) miten lukukausimaksut vaikuttavat tavoitteeseen, ii) mihin kerätty raha kanavoituisi ja iii) miten nuo kohteet, joihin kerätty raha kanavoituisi, vaikuttavat tavoitteeseen.

Mikä vika on budjettineutraalissa finanssipolitiikassa?

Viime vuosina finanssipolitiikkaa on tehty ristiriidan keskellä. Toisaalta on oltu taantumassa, ja taantumassa pitäisi elvyttää. Ottaa velkaa ja lisätä menoja tai alentaa veroja. Toisaalta julkisessa taloudessa on kestävyysvaje, joka pitäisi paikata leikkaamalla menoja tai nostamalla veroja.

Tätä ristiriitaa on, ainakin kansainvälisessä keskustelussa, yritetty kiertää molemmista suunnista. Jotkut ovat sanoneet, että jos uskottavat menoleikkaukset vähentävät odotuksia tulevasta verotasosta, leikkauspolitiikka voi kohentaa luottamusta ja saada talouden nousuun. Kyse on ns. ekspansiivisesta kiristyksestä. Toiset ovat sanoneet, että sopeuttamisen negatiiviset vaikutukset kasvuun ja sitä kautta verotuloihin ovat niin merkittävät, että julkisen talouden tasapainottaminen kääntyy itseään vastaan. Tässä on kyse ns. hystereesi-vaikutuksista.

Molemmat näistä ovat mahdollisia, mutta molempia pidetään pikemminkin kuriositeetteina kuin tämän hetken politiikalle realistisina malleina. Ristiriita siis säilyy, eikä ilmaisia lounaita ole. Vai onko sittenkin?

Jo taloustieteen perusoppikirjoissa (tai ainakin Pohjolassa) johdetaan keynesiläisestä kehikosta ns. tasapainotetun budjetin kerroinvaikutus. Nostetaan sekä veroja että julkisia menoja, ja kerroinvaikutus on yksi. Taloutta voidaan tässä mallissa elvyttää tinkimättä budjettitasapainosta.

Ongelmaksi tulee se, että ellemme halua, että taantuma taantumalta julkinen sektori kasvaa, elvytys pitää purkaa noususuhdanteessa. Jos kertoimet ovat samat taantumassa ja noususuhdanteessa, loppujen lopuksi käteen jää melko vähän. Se hyvä, mikä taantumassa saavutetaan, menetetään noususuhdanteessa. Toki tämä tasoittaa tulojen vaihtelua suhdanteittain, mikä on arvokasta ja tärkeää sekin.

Ajatellaan finanssipolitiikkaa yleisesti. Ajatellaan, että on kaksi finanssipoliittista välinettä, vaikkapa verotus ja julkiset investoinnit, joilla on oma vaikutuksensa nousu- ja laskusuhdanteissa.

Finanssipolitiikan kerroinvaikutukset

LaskusuhdanneNoususuhdanne
Julkiset investoinnit
a
b
Verotus
c
d


Yksinkertaistetaan ja unohdetaan diskonttaus, trendikasvu ja sen sellaiset. Ajatellaan, että on kaksi periodia. Ensimmäisellä periodilla talous on laskusuhdanteessa, ja jälkimmäisellä noususuhdanteessa. Laskusuhdanteessa lisätään julkisia investointeja ja nostetaan veroja, nousuhdanteessa vähennetään julkisia investointeja ja alennetaan veroja. Normalisoidaan finanssipoliittisten toimenpiteiden koko ykköseksi, jolloin finanssipolitiikan vaikutus on (a-c)-(b-d).

Tämä yhteisvaikutus on nolla jos a - c = b - d, eli jos

  • a = c, b = d; fipo-kerroin vaihtelee suhdanteittain, mutta ei välineittäin.
  • a = b, c = d; fipo-kerroin vaihtelee välineittäin, mutta ei suhdanteittain.
  • a = b = c = d; fipo-kerroin on vakio niin välineiden välillä kuin suhdanteidenkin yli.

Eli: jos finanssipolitiikan vaikutus talouteen vaihtelee sekä suhdanteittain että välineittäin, voidaan harjoittaa finanssipolitiikkaa, joka nostaa BKT:ta yli ajan eikä missään vaiheessa lisää velkaa.

Mitä kertoimet sitten ovat, tutkimusten mukaan? Otetaan luvut Gechert & Rannenbergin (2014) metatutkimuksesta (taulukko 3, baseline, luvut silmämääräisesti arvioitu palkeista).

Finanssipolitiikan kerroinvaikutukset: Gechert & Rannenberg (2014)

LaskusuhdanneNoususuhdanne
Julkiset investoinnit
1,8
0,3
Verotus
0,4
0,3


Näyttäisi siis siltä, että politiikka toimisi. Laskusuhdanteessa voidaan tehdä BKT:ta kasvattava (kerroin 1,4) budjettineutraali elvytys, joka voidaan purkaa BKT-neutraalisti noususuhdanteessa.

Elämä on ankeaa, tiedän. Ilmaisia lounaita ei ole, tiedän. Mutta miksi? Sisäinen opponenttini keksii kolme mahdollisuutta:

  • Olen tehnyt karkean virheen aritmetiikan tai logiikan suhteen.
  • Gechert & Rannenbergin luvut ovat eivät ole totta, ainakaan Suomessa.
  • Jos mallia monimutkaistaisi realistisemmaksi, niin huomaisi että budjettineutraali elvytys ei ole optimaalista, vaikka a - c != b - d (esimerkiksi koska homekoulujen korjauksen ajoitusta ei kannata jättää maailmantalouden suhdanteiden armoille)


Ja jos poliitikkojen suhmurointi ja viivästely turhauttaa, niin miksipä ei voisi tehdä niin, että X prosenttia julkisesta budjetista olisi itsenäisen (kenties keskuspankin kaltaisen!) Finanssipolitiikan Viraston hallinnassa, joka tietyn säännön tai (kenties keskuspankkiirien kaltaisten!) asiantuntijoiden harkinnan mukaan laskisi ja nostaisi tiettyä veroa ja käynnistäisi investointihankkeita suhdannetilanteen mukaan eduskunnan valvonnan alaisuudessa ja avoimuutta kunnioittaen.

Mitä olet siis mieltä? Mikä vika budjettineutraalissa finanssipolitiikassa?

Kannattaako harmaan talouden torjunta?

Oppositio julkisti perinteensä mukaisesti varjobudjetit, ja varjobudjettien yhteydessä harmaa talous on noussut taas valokeilaan. Haluan tässä yhteydessä yrittää korjata yhden harmaaseen talouteen liittyvän virhekäsityksen. Vihreät sanovat sen suoraan omassa vaihtoehdossaan:

Harmaan talouden torjunta kannattaa, sillä sijoitetut rahat tulevat moninkertaisina takaisin.

Tämä ei vain ole totta. Voi olla totta, että harmaan talouden torjunta kannattaa, mutta se, kuinka paljon veroeuroja harmaan talouden torjuntaan sijoitettu euro tuottaa, ei ole se kriteeri, joka määrää harmaan talouden torjunnan kannattavuuden.

Veronkierron torjunta maksaa. Tämä tarkoittaa sitä, että se vaatii resursseja, jotka olisivat muuten voineet olla hyödyllisessä käytössä jossain muualla. Tätä kutsutaan resurssikustannukseksi. Hyödyllinen käyttö jossain muualla voisi olla vaikkapa päiväkodissa. Mutta veronkierron torjunta tuo myös lisää euroja valtion käyttöön. Jopa niin paljon, että sijoitetut eurot tulevat moninkertaisena takaisin.

On kuitenkin olemassa tapa saada lisää veroeuroja, joka on paljon tehokkaampi: veronkorotus. Verojen korottaminen ei maksa mitään, mutta se tuo lisää euroja valtion käyttöön. Koska veronkorotukseen sijoitetut eurot ovat nolla, sen "tuotto" on ääretön.

Jos tämä on mielestäsi typerä rinnastus, kannattaa jatkaa lukemista.

Tuotto ei ratkaise

Onnistunut veronkierron torjunta on vain tulonsiirto kansalaiselta valtiolle. Se ei "luo mitään uutta", toisin kuin vaikkapa onnistunut t&k-tuki tai koulutus. Tulonsiirrot kansalaisilta valtiolle ovat joskus kannattavia, joskus eivät. Mutta kriteeri, joka ratkaisee niiden kannattavuuden, ei ole se resurssikustannus. Tietenkin se vaikuttaa asiaan, mutta se ei ratkaise sitä. Jos veronkierto aiheuttaa ihmisissä riittävästi epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja pahaa oloa, veronkierron torjuminen voi kannattaa vaikka siihen sijoitettu euro tulisi pienempänä takaisin. Ei raha ratkaise kaikkea.

Ehkä paras tiivistys asiasta on seuraava kappale Joel Slemrodin artikkelista "Cheating Ourselves: The Economic of Tax Evasion".

Regarding how many resources to devote to enforcing the tax laws, Slemrod and Yitzhaki (1987) show that one superficially intuitive rule—increase the probability of detection until the marginal increase of revenue thus generated equals the marginal resource cost of so doing—is incorrect. Although the cost of hiring more auditors, buying better computers, and the like, is a true resource cost, the revenue brought in does not represent a net gain to the economy, but rather a transfer from private (noncompliant) citizens to the government. The correct rule equates the marginal social benefit of reduced evasion (which is not well measured by the increased revenue) to the marginal resource cost. The distinction suggests that unregulated privatization of tax enforcement, in which profit-maximizing firms would maximize revenue collection net of costs, would lead to socially inefficient overspending on enforcement. Greater enforcement might also entail nonpecuniary costs, such as invasion of privacy (Slemrod, 2006). In Slemrod and Yitzhaki (1987), the social benefit is related to the reduced risk-bearing that comes with reduced tax evasion; more generally, social benefits can accrue via increased efficiency; it would also tend to mitigate the inefficiencies discussed earlier. Cowell (1990, p. 136) suggests another complication: perhaps a specific social welfare discount should apply to the utility of those who are found to be guilty of tax evasion and thus “are known to be antisocial.” In sum, no one has yet compellingly translated the theoretically correct characterization of optimal enforcement into a statement about how much evasion should be tolerated. 

Minusta yllä oleva sitaatti on selkeä ja järkevä. Ja minusta tuntuu, että ihmiset ymmärtävät tämän jo.

Kuuden euron pitsat

Poliisi on joitakin kertoja lähtenyt kömpelösti kampanjoimaan ravintola-alan veronkiertoa vastaan. Muistatte varmasti kuuden euron pitsat.

En itsekään perustanut noista kampanjoista, mutta minun oli vaikea ymmärtää niiden julkista vastustusta. Me, yhteiskuntanta, emme pidä veronkierrosta, ja veronkierto on erityisen yleistä ravintola-alalla. Miksi sitä ei pitäisi torjua?

Joissakin puheenvuoroissa viime vuoden tapauksessa pitsajahti nähtiin irvokkaana erityisesti suhteessa hallituksen koettuun ponnettomuuteen kansainvälisten suuryritysten harjoittaman veronkierron torjumiseksi. Mutta eivät nämä ole kilpailevia tavoitteita, vaan toisiaan tukevia tavoitteita. Jos ravintola-alan veronkierron torjumiseen sijoitettu euro tuo itsensä moninkertaisesti takaisin, ne lisäeurot auttavat myös siirtohinnoittelun syynäystä.

Totuus on se, että vaikka joku kuuden euron pitsoja myyvä yrittäjä olisikin epärehellinen, kukaan heistä ei liene hyväosainen. Ravintola-alan veronkierron torjunnan lisäys vähentäisi valmiiksi pienituloisten, korostuneesti maahanmuuttajataustaisten yrittäjien tuloja.

Tietenkin kampanjat olivat muistakin syistä huonoja. Kampanjat leimasivat julkisesti myös rehellisiä ravintolayrittäjiä, ja tällaista vaikutusta ei tyypillisemmässä "lisää verotarkastajia"-panostuksessa ole. Luulen kuitenkin, että ihmiset ymmärsivät kuuden euron pitsojen kohdalla, että veronkierron torjumisen kannattavuutta ei pidä arvioida vain sen tuoton perusteella. Vaikka pitsajahdilla olisi ollut positiivinen tuotto - mitä sillä ei ilmeisesti ollut - se ei välttämättä olisi ollut yhteiskunnallisesti hyvä kampanja.

Miten pitäisi päättää?

On vaikea sanoa, millä perusteella veronkierron torjunnan kannattavuutta pitäisi arvioida. Ainakaan minulla ei ole siihen vastausta. Ja korostan, että vaikka Vihreiden perustelu lisäpanostuksille harmaan talouden torjuntaan ei ole fiksu, itse toimenpide voi olla hyvä.

On lohduttavaa, että tietämyksemme, joka nyt koostuu lähinnä jokseenkin hyödyttömistä ja epävarmoista harmaan talouden kokoa ja verotarkastusten tuottoa koskevista arvioista, on kasvamassa. Lopetan kirjoituksen lainaukseen Tuomas Kososen aihetta käsittelevästä artikkelista, joka on myös lukemisen arvoinen:

Tähän harmaan talouden empiirisen tutkimuksen nousuun on pääosin syynä uusi tutkimusmenetelmä, kenttäkokeet. Menetelmä on saavuttanut paljon suosiota taloustieteellisessä kirjallisuudessa ja sitä on viime vuosina ruvettu soveltamaan myös harmaan talouden tutkimiseen eri puolilla maailmaa. Kotimaisena esimerkkinä tästä toimikoon Kososen ja Ropposen (2013) tutkimus, jossa havaittiin että jotkin yrittäjät tekevät myös tahattomia virheitä veroilmoituksissaan ja että näitä virheitä voidaan vähentää kohdennetuilla tiedonannoilla verosäännöistä. Lähivuosina on siis odotettavissa maailmalta paljon lisää tietoa siitä missä harmaata taloutta on, mistä se johtuu ja miten siihen voidaan vaikuttaa.

Blogiarkisto