Kannattaako harmaan talouden torjunta?

Oppositio julkisti perinteensä mukaisesti varjobudjetit, ja varjobudjettien yhteydessä harmaa talous on noussut taas valokeilaan. Haluan tässä yhteydessä yrittää korjata yhden harmaaseen talouteen liittyvän virhekäsityksen. Vihreät sanovat sen suoraan omassa vaihtoehdossaan:

Harmaan talouden torjunta kannattaa, sillä sijoitetut rahat tulevat moninkertaisina takaisin.

Tämä ei vain ole totta. Voi olla totta, että harmaan talouden torjunta kannattaa, mutta se, kuinka paljon veroeuroja harmaan talouden torjuntaan sijoitettu euro tuottaa, ei ole se kriteeri, joka määrää harmaan talouden torjunnan kannattavuuden.

Veronkierron torjunta maksaa. Tämä tarkoittaa sitä, että se vaatii resursseja, jotka olisivat muuten voineet olla hyödyllisessä käytössä jossain muualla. Tätä kutsutaan resurssikustannukseksi. Hyödyllinen käyttö jossain muualla voisi olla vaikkapa päiväkodissa. Mutta veronkierron torjunta tuo myös lisää euroja valtion käyttöön. Jopa niin paljon, että sijoitetut eurot tulevat moninkertaisena takaisin.

On kuitenkin olemassa tapa saada lisää veroeuroja, joka on paljon tehokkaampi: veronkorotus. Verojen korottaminen ei maksa mitään, mutta se tuo lisää euroja valtion käyttöön. Koska veronkorotukseen sijoitetut eurot ovat nolla, sen "tuotto" on ääretön.

Jos tämä on mielestäsi typerä rinnastus, kannattaa jatkaa lukemista.

Tuotto ei ratkaise

Onnistunut veronkierron torjunta on vain tulonsiirto kansalaiselta valtiolle. Se ei "luo mitään uutta", toisin kuin vaikkapa onnistunut t&k-tuki tai koulutus. Tulonsiirrot kansalaisilta valtiolle ovat joskus kannattavia, joskus eivät. Mutta kriteeri, joka ratkaisee niiden kannattavuuden, ei ole se resurssikustannus. Tietenkin se vaikuttaa asiaan, mutta se ei ratkaise sitä. Jos veronkierto aiheuttaa ihmisissä riittävästi epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja pahaa oloa, veronkierron torjuminen voi kannattaa vaikka siihen sijoitettu euro tulisi pienempänä takaisin. Ei raha ratkaise kaikkea.

Ehkä paras tiivistys asiasta on seuraava kappale Joel Slemrodin artikkelista "Cheating Ourselves: The Economic of Tax Evasion".

Regarding how many resources to devote to enforcing the tax laws, Slemrod and Yitzhaki (1987) show that one superficially intuitive rule—increase the probability of detection until the marginal increase of revenue thus generated equals the marginal resource cost of so doing—is incorrect. Although the cost of hiring more auditors, buying better computers, and the like, is a true resource cost, the revenue brought in does not represent a net gain to the economy, but rather a transfer from private (noncompliant) citizens to the government. The correct rule equates the marginal social benefit of reduced evasion (which is not well measured by the increased revenue) to the marginal resource cost. The distinction suggests that unregulated privatization of tax enforcement, in which profit-maximizing firms would maximize revenue collection net of costs, would lead to socially inefficient overspending on enforcement. Greater enforcement might also entail nonpecuniary costs, such as invasion of privacy (Slemrod, 2006). In Slemrod and Yitzhaki (1987), the social benefit is related to the reduced risk-bearing that comes with reduced tax evasion; more generally, social benefits can accrue via increased efficiency; it would also tend to mitigate the inefficiencies discussed earlier. Cowell (1990, p. 136) suggests another complication: perhaps a specific social welfare discount should apply to the utility of those who are found to be guilty of tax evasion and thus “are known to be antisocial.” In sum, no one has yet compellingly translated the theoretically correct characterization of optimal enforcement into a statement about how much evasion should be tolerated. 

Minusta yllä oleva sitaatti on selkeä ja järkevä. Ja minusta tuntuu, että ihmiset ymmärtävät tämän jo.

Kuuden euron pitsat

Poliisi on joitakin kertoja lähtenyt kömpelösti kampanjoimaan ravintola-alan veronkiertoa vastaan. Muistatte varmasti kuuden euron pitsat.

En itsekään perustanut noista kampanjoista, mutta minun oli vaikea ymmärtää niiden julkista vastustusta. Me, yhteiskuntanta, emme pidä veronkierrosta, ja veronkierto on erityisen yleistä ravintola-alalla. Miksi sitä ei pitäisi torjua?

Joissakin puheenvuoroissa viime vuoden tapauksessa pitsajahti nähtiin irvokkaana erityisesti suhteessa hallituksen koettuun ponnettomuuteen kansainvälisten suuryritysten harjoittaman veronkierron torjumiseksi. Mutta eivät nämä ole kilpailevia tavoitteita, vaan toisiaan tukevia tavoitteita. Jos ravintola-alan veronkierron torjumiseen sijoitettu euro tuo itsensä moninkertaisesti takaisin, ne lisäeurot auttavat myös siirtohinnoittelun syynäystä.

Totuus on se, että vaikka joku kuuden euron pitsoja myyvä yrittäjä olisikin epärehellinen, kukaan heistä ei liene hyväosainen. Ravintola-alan veronkierron torjunnan lisäys vähentäisi valmiiksi pienituloisten, korostuneesti maahanmuuttajataustaisten yrittäjien tuloja.

Tietenkin kampanjat olivat muistakin syistä huonoja. Kampanjat leimasivat julkisesti myös rehellisiä ravintolayrittäjiä, ja tällaista vaikutusta ei tyypillisemmässä "lisää verotarkastajia"-panostuksessa ole. Luulen kuitenkin, että ihmiset ymmärsivät kuuden euron pitsojen kohdalla, että veronkierron torjumisen kannattavuutta ei pidä arvioida vain sen tuoton perusteella. Vaikka pitsajahdilla olisi ollut positiivinen tuotto - mitä sillä ei ilmeisesti ollut - se ei välttämättä olisi ollut yhteiskunnallisesti hyvä kampanja.

Miten pitäisi päättää?

On vaikea sanoa, millä perusteella veronkierron torjunnan kannattavuutta pitäisi arvioida. Ainakaan minulla ei ole siihen vastausta. Ja korostan, että vaikka Vihreiden perustelu lisäpanostuksille harmaan talouden torjuntaan ei ole fiksu, itse toimenpide voi olla hyvä.

On lohduttavaa, että tietämyksemme, joka nyt koostuu lähinnä jokseenkin hyödyttömistä ja epävarmoista harmaan talouden kokoa ja verotarkastusten tuottoa koskevista arvioista, on kasvamassa. Lopetan kirjoituksen lainaukseen Tuomas Kososen aihetta käsittelevästä artikkelista, joka on myös lukemisen arvoinen:

Tähän harmaan talouden empiirisen tutkimuksen nousuun on pääosin syynä uusi tutkimusmenetelmä, kenttäkokeet. Menetelmä on saavuttanut paljon suosiota taloustieteellisessä kirjallisuudessa ja sitä on viime vuosina ruvettu soveltamaan myös harmaan talouden tutkimiseen eri puolilla maailmaa. Kotimaisena esimerkkinä tästä toimikoon Kososen ja Ropposen (2013) tutkimus, jossa havaittiin että jotkin yrittäjät tekevät myös tahattomia virheitä veroilmoituksissaan ja että näitä virheitä voidaan vähentää kohdennetuilla tiedonannoilla verosäännöistä. Lähivuosina on siis odotettavissa maailmalta paljon lisää tietoa siitä missä harmaata taloutta on, mistä se johtuu ja miten siihen voidaan vaikuttaa.

Jos pidät Uudesta Lastensairaalasta, rakastat malariaverkkoja

Ihmiset tekevät lahjoituksia eri kohteiseen tehdäkseen maailmasta paremman paikan. Hyvä niin. Kirjoitan tässä postauksessa lyhyesti siitä, miten jokainen meistä voi helposti tehdä tätä paremmin. Konkretian vuoksi otan verrokiksi Uuden Lastensairaalan kansalaiskeräyksen, koska se on tunnettu esimerkki hyväntekeväisyydestä, johon monet suomalaiset ovat osallistuneet.

Mitä lahjoituksilla Uudelle Lastensairaalalle haluttiin saada aikaan? Oletettavasti sillä haluttiin auttaa lapsia. Yksinkertaistetaan vielä. Sanotaan, että sillä haluttiin pelastaa ihmishenkiä. Lapsi, joka olisi kuollut johonkin vaikeasti hoidettavaan sairauteen, parantuu saadessaan hoitoa Uudessa Lastensairaalassa ja pystyy elämään onnellisen elämän, osittain lahjoituksen ansiosta.

Kuinka vaikuttava lahjoitus on tämän tavoitteen saavuttamiseksi? Tässä on kyse pohjimmiltaan erikoissairaanhoidon vaikuttavuudesta, ja kuten tiedämme, se ei ole yksinkertainen kysymys.

Isossa-Britanniassa ollaan Suomea pidemmällä priorisoinnissa ja siellä julkinen taho on asettanut raja-arvoalueen 20-30 000 puntaa uusien hoitomuotojen vaikuttavuudelle. Haarukan sisällä tehdään harkintaa, eikä itse raja-arvoakaan ole ainoa päätöksenteon kriteeri. Vaikuttavuutta mitataan, menemättä tarkemmin tähän liittyviin haasteisiin, laatuvakioiduilla lisäelinvuosilla.

Jos hoitomuoto tuottaa yhden (laatuvakioidun) lisäelinvuoden, mutta maksaa yli 30 000 puntaa, se ei kannata - rahat kannattaa ohjata muualle terveydenhuoltoon. Implisiittinen oletus tässä on se, että lisäelinvuoden tuottaminen muualla terveydenhuollossa maksaa 20 000-30 000 euroa. Claxton ym. (2015) arvioivat, että tämä raja-arvo on liian korkea, ja että keskimäärin lisäelinvuoden tuottaminen muualla terveydenhuollossa kustantaa noin 13 000 puntaa.

Suomessa tällaista analyysiä ei käsittääkseni tehdä (ks. kuitenkin tämä Duodecimin pääkirjoitus vuodelta 2014). Oletetaan, että brittien arviot ovat hyviä, ja että Suomessa ollaan samassa mittaluokassa. Ajatellaan, että Uusi Lastensairaala tuottaa yhden lisäelinvuoden 15 000 eurolla. Uusi Lastensairaala-keräys tuotti 38 665 030 euroa. Jos käytetään suoraan yhden lisäelinvuoden kustannuksia tämän lahjoituksen vaikuttavuuden arviointiin, saadaan tulos että kansalaisten ponnistukset saivat aikaan 2578 lisäelinvuotta.

Mitä vaihtoehtoisella lahjoituksella olisi voinut saada aikaiseksi? GiveWell - josta lisää alempana - arvioi, että lahjoittamalla Against Malaria Foundationille (AMF) pystyy pelastamaan lapsen elämän 3 500 dollarilla (n. 3178 euroa). Jos käännetään tämä lisäelinvuosiksi käyttäen AMF:n päätoimialueen Malawin tämänhetkistä eliniänodotetta (55 vuotta), voidaan laskea että 38 665 030 euron lahjoitus tuottaisi noin 670 000 lisäelinvuotta.

Lastensairaala- ja malariaverkko-lahjoitusten ero ihmiselämässä mitaten on 260-kertainen. Ketään ei yllättäne, että suomalainen erikoissairaanhoito ei ole kustannustehokkain hyväntekeväisyyskohde, mutta on hyvä ymmärtää asioiden mittakaava. Laskelma on vain suuntaa-antava, mutta mittakaava auttaa laittamaan myös lukuja koskevan epävarmuuden kontekstiin.

Mitä muita asioita ehkä haluat huomioida lahjoituksessasi?

Eivätkö onnellisemmat elämät ole arvokkaampia?

Haluat tehdä maailmasta paremman paikan. Haluat, että maailmassa on vähemmän kärsimystä ja enemmän onnellisuutta. Eikö tällöin ole merkitystä sillä, kenen elämän pelastat? Yllä olevan vertailunkin yhteydessä mainittiin "laatuvakiointi".

AMF toimii Malawissa ja Uusi Lastensairaala Suomessa. Elämä Suomessa lienee odotusarvoisesti parempi ihmisen itsensä kannalta kuin elämä Malawissa. Otetaan esimerkki. World Happiness Reportin sivuilta löytyy dataa onnellisuudesta eri maissa. Onnellisuutta on mitattu asteikolla 1-10*; keskiarvo Malawissa on 3,9 ja Suomessa 7,4. Eikö tämän valossa ole parempi pelastaa elämä Suomessa kuin Malawissa?

Ehkä. Mutta kuinka paljon parempi? Onko vuosi ihmiselämää Suomessa arvokkaampi kuin 260 Malawissa? Ei kai. On hyvä huomioida myös, että onnellisuus tulee todennäköisesti nousemaan nopeammin Malawissa kuin Suomessa lähivuosikymmeninä, ja se, että malariaverkot itsessään nostavat onnellisuutta kun läheiset kuolevat vähäisemmissä määrin.

Meneekö raha oikeasti perille?

Monilla on huoli siitä, että kansainväliseen hyväntekeväisyyteen annetut rahat eivät mene perille, vaan jäävät "hallintoon" ja muille "välikäsille". Tätä huolta kannattaa torjua sillä, että katsoo vähän minne rahansa pistää vaikkapa yllä mainitun GiveWellin avulla. GiveWell on metahyväntekeväisyysjärjestö, joka arvioi hyväntekeväisyysjärjestöjä. GiveWell arvioi myös hallinnollisia kustannuksia, mutta tämä ei ole paras kriteeri organisaation valitsemiselle. On hyvä, että järjestöt tarkkailevat toimintansa vaikuttavuutta, ja tämä vaatii resurssien ohjaamista hallintoon.

GiveWell suosittelee tällä hetkellä erityisesti neljää hyväntekeväisyysjärjestöä. Yksi näistä on AMF. Suosittelen käymään järjestön sivuilla ja lukemaan siitä, miten se arvioi hyväntekeväisyyskohteita.

Kun lahjoitan Lastensairaalalle, tiedän "minne raha menee". Voin vaikka käydä katsomassa rakennustyömaata. Lopulta kuitenkin tärkeämpää on se, mitä raha tekee kuin se, minne raha menee. Sanoisin, että vaikuttavuuden osalta tietämyksemme malariaverkoista on parempi kuin erikoissairaanhoidosta.

Uusi Lastensairaala, malariaverkot, muu kulutus

En ole sitä mieltä, että ihmisten ei pitäisi lahjoittaa rahaa Uuteen Lastensairaalaan, tai Pelastusarmeijalle, tai Mannerheimin Lastensuojeluliitolle. Haluan vain vinkata, että kannattaa tutustua myös vaihtoehtoihin. Jos olisin ostamassa housuja kaupasta ja joku sanoisi, että naapurikaupassa housujen hinta on puolet halvempi, siirtyisin sinne äkkiä. Jos olisin pelastamassa ihmisiä ja joku sanoisi, että naapurikaupassa henki on 99,6 % halvempi, miettisin vain miksi en aiemmin tiennyt tästä.

Maailma olisi parempi paikka, jos kaikki Uuteen Lastensairaalaan lahjoitetut rahat olisi laitettu malariaverkkoihin. Huomattavasti parempi. Mutta ei tässä ole kyse vain kannibalisoinnista, jossa yksi apukohde syö toista. Jos ihmiset haluavat antaa rahaa tehdäkseen hyvää ja heille kerrotaan keinoista tehdä enemmän hyvää samalla rahalla, he oletettavasti antavat enemmän rahaa.**

Syrjäytysvaikutukset

Tosiasia on, että julkisella vallalla on tässä maassa tiettyjä vastuita. Uuden Lastensairaalan kansalaiskeräyksen voi hahmottaa niin, että se kevensi julkisen sektorin budjettirajoitetta. On vaikea sanoa, menikö lahjoitus lopulta alentuneisiin kuntaveroihin, korkeampiin muihin sote-palveluihin, vai jonnekin muualle, ja on vaikea sanoa, kuinka kustannustehokkaita nämä ovat.

GiveWell yrittää arvioida myös näitä syrjäytysvaikutuksia. Lahjoituksen vaikuttavuuden kannalta lohdullista on, että hyvästä edistyksestä huolimatta äärimmäistä hätää riittää edelleen maailmassa. Malariaverkkoja tarvitaan edelleen. Jos lahjoituksesi saisi jonkun muun tahon, esimerkiksi Punaisen Ristin, ohjaamaan varojaan jonnekin muualle, olisi tuo "jonnekin muualle" todennäköisesti edelleen suomalaista erikoissairaanhoitoa vaikuttavampi kohde.

Vaikuttava hyväntekeväisyys antaa enemmän

Ehkä on kasvattavaa istua perheen kanssa sohvalla, katsoa Robinia Stadionilla ja soittaa ruudussa näkyvään numeroon. Ehkä on mieltäylentävää pudottaa kolikko Pieni Ele-lippaaseen äänestämisen jälkeen. Ehkä on helpottavaa antaa periksi feissarille.

Ihmiset tekevät rahoillaan mitä haluavat. Toivon kuitenkin, että jokainen kävisi läpi seuraavan prosessin:


  1. Mieti, mitä haluat saada aikaan. Mene pohdinnassasi loppuun asti. Älä jää siihen, että haluat auttaa suomalaisia syöpälapsia. Mieti: miksi suomalaisia? Miksi juuri syöpä? Todennäköisesti päädyt siihen, että haluat vähentää pahoinvointia ja lisätä hyvinvointia.
  2. Selvitä, miten voit saada sen parhaiten aikaan. Todennäköisesti tehokkainta ei ole lahjoittaa kotimaahan, eikä syövän ehkäisemiseen. Ehkä päädyt malariaverkkoihin, ehkä tehotuotannon vastaiseen kampanjointiin, ehkä asteroidien torjuntaan. Tärkeintä on, että teet päätöksen järkevästi. Niin kuin ostaisit asuntoa (paitsi että tämä päätös on vielä tärkeämpi).
  3. Toimi. Tee lahjoittamisesta osa elämääsi ja identiteettiäsi. Lahjoita tietty prosentti tuloistasi - vaikkapa yksi - ja nosta sitä prosenttia jos pystyt.


Ainakin omalta kohdaltani voin sanoa, että tällainen lahjoittaminen on yksi parhaita asioita elämässäni.


Tämä kirjoitus ei ole ajankohtainen siinä mielessä, että Uuden Lastensairaalan keräys oli ja meni. Satuin vain lukemaan Peter Singerin mainion kirjan The Most Good You Can Do viime viikolla, ja halusin kirjoittaa asiasta. Ja onhan lahjoittaminen aina ajankohtaista: voit aina lahjoittaa, ja voit aina tehdä sen fiksusti.

------------------------

*Menemättä tarkemmin onnellisuuden mittaamiseen, World Happiness Reportissa raportoidut arvot ovat vastauksia seuraavaan kysymykseen:


Please imagine a ladder, with steps numbered from 0 at the bottom to 10 at the top. The top of the ladder represents the best possible life for you and the bottom of the ladder represents the worst possible life for you. On which step of the ladder would you say you personally feel you stand at this time?

**Tällä toteamalla haluan enemmänkin muokata todellisuutta paremmaksi kuin kuvata sitä totuudenmukaisesti. Ihmiset eivät oikeasti käyttäydy aina näin, tässä esimerkki Singerin kirjasta:


In one study, people were shown a photo of a child and told her name and age. They were then informed that to save her life, she needed a new, expensive drug that would cost about 300,000 dollars to produce, and a fund was being established in an attempt to raise this sum. They were asked to donate to the fund. Another group was shown photos of eight children, given their names and ages, and told that the same sum, 300,000 dollars, was needed to produce a drug that would save all of their lives. They too were asked to donate. Those shown the single child gave more than those shown the eight children, presumably because they empathized with the individual child but were unable to empathize with the larger number of children.

Sijoituslaskelmat: korjaus ja yhteenveto


Minä.

Kirjoitin viime viikolla sijoituslaskelmista. Olin väärässä. Onneksi kommentaattorit, erityisesti Roger Wessman, jaksoivat kärsivällisesti osoittaa minut oikealle polulle. Anteeksi kaikille aiheuttamastani hämmennyksestä.

Koska myytinmurtamisen perussääntö on se, että myyttiä ei saa toistaa, keskityn tässä siihen, mikä pitää paikkansa.

1. Sijoitushorisontti ja riski

Mitä tapahtuu sijoitukseen liittyvälle riskille, kun sijoitushorisontti kasvaa? Vastaus on: se riippuu. Se riippuu siitä, miten riskin käsittää:


  • keskimääräisen vuosituoton (annualized return) keskihajonta alenee
  • sijoituksen loppuarvon keskihajonta kasvaa
  • todennäköisyys, että sijoituksen loppuarvo jää tietyn arvon (esim. sijoituksen alkuarvo) alapuolelle, alenee


Oma viestini, jonka onnistuin puutteellisella osaamisellani sekoittamaan, on se, että näistä toinen kohta on merkityksellinen. Mitä pidempi on "miljonääriksi eläkkeelle"-sijoituksesi horisontti, sitä epävarmemmaksi tulee se, millainen rahasumma sinua eläkkeellä odottaa. Ei ole yksiselitteistä sanoa, että sijoitushorisontin kasvaessa sijoituksen riski pienenee.

2. Korjaus

Postauksen kommenteissa Roger Wessman ja Nick Nolan esittivät korjaukset, jotka tuottavat hyvin samankaltaiset tulokset. Mikä on korjattu jakauma?



Sijoitusten loppuarvojen mediaani on miljoona euroa. Tämä tarkoittaa sitä, että todennäköisyys, että jäät miljonäärinä eläkkeelle on sen 50 %.

Keskiarvo on mediaania korkeampi. Parina havainnollistuksena todennäköisyys, että saat negatiivista tuottoa on noin 0,4 % ja todennäköisyys, että jäät alle 500 000 euron on noin kolmasosa.

mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa

------

Jätän tämän aiheen toviksi minua viisaammille, mutta seuraan tietenkin mielenkiinnolla jos joku tekee analyysejä esimerkiksi jonkinlaisella oletuksella tuottojen keskiarvoon palautumisesta - saa linkata ja vinkata.

Onnekseni en ole vielä niin kova tekijä, että sanomiseni pääsevät lehtiin asiantuntijan tittelillä. Toivon, että siinä vaiheessa kun olen, olen ehtinyt tehdä mahdollisimman monta virhettä niistä oppiakseni.

Toki jos joku vielä antaa ymmärtää yksioikoisesti, että sijoitukseen liittyvä riski pienenee sijoitushorisontin kasvaessa tai väittää että jokaisesta suomalaisesta saataisiin eläkemiljonääri sijoittamalla lapsilisät, saatan huomauttaa asiasta. Ystävällisesti ja nöyryydellä tällä kertaa.

Keskituottoon perustuvista sijoituslaskelmista: lapsilisät, jakaumat ja riskit

Taas sitä mennään. Nordnetin Martin Paasi kannustaa tänään Talouselämän jutussa kansalaisia sijoittamaan:

"Ihan jokaisesta suomalaisesta tulisi eläkeikään mennessä miljonääri, jos kaikki lapsilisät sijoitettaisiin osakkeisiin, esimerkiksi pienikuluisten indeksirahastojen kautta. Tämä on puhdasta matematiikkaa", kommentoi Nordnet Suomen talousasiantuntija Martin Paasi.

Kirjoitin eilen Paaden aiemmista laskelmista ja siitä, kuinka ne ovat harhaanjohtavia. Tämänpäiväinen väite ei ole vain harhaanjohtava, vaan aivan puhtaasti väärä. Tämä ei ole puhdasta matematiikkaa, vaan realistisia oletuksia sijoittamisen riskeistä. Jos jokin tässä postauksessa jää mietityttämään, suosittelen lukemaan lopussa linkitetyn John Norstadin tekstin ja eilisessä postauksessa linkitetyt tekstit.

Yksinkertaistetaan laskelmaa ja ajatellaan, että lapsilisät saadaan vuoden alussa könttänä ja sijoitetaan kerralla. Tämä hieman liioittelee kokonaistuottoja, mutta havainnollistaa sitä, että keskimääräisen vuosituoton mukaan laskettu potti sijoituskauden lopussa on huomattavasti suurempi kuin mitä keskimääräinen sijoittaja voi odottaa saavansa.

Oletetaan, että vuosituotto on normaalisti jakautunut niin, että keskituotto on 7 % ja keskihajonta 20 %. Luvut perustuvat S&P500-indeksin historiallisiin toteumiin. Oletetaan lisäksi, että vuosituotot ovat toisistaan riippumattomia. Käsittelen näitä oletuksia alla.

Olen tehnyt laskelman simuloimalla 100 000 henkilöä, joiden sijoitusten loppuarvon jakaumaa tarkastelen. Tämä pyrkii havainnollistamaan asiaan liittyvää epävarmuutta. Tämän voi hahmottaa myös niin, että tässä on yhden yksittäisen indeksisijoituksen todennäköisyysjakauma. Kuinka todennäköistä on saavuttaa se miljoona euroa?

Kaukana varmasta: todennäköisyys on vain yksi neljästä. Keskimääräinen sijoittaja eläköityy noin 380 000 euron kanssa. On itse asiassa todennäköisempää päätyä alle 150 000 euron arvoiseen pottiin kuin yli miljoonan arvoiseen pottiin.



Paasi kommentoi eilistä laskelmaani Twitterissä esittämällä, että tuotot eivät ole normaalijakautuneita ja että niissä voi olla negatiivista autokorrelaatiota (ns. mean reversion). Pörssimarkkinoiden historia on verrattain lyhyt. Ainoa tapa analysoida niitä on tehdä jokin malli ja analysoida tuon mallin ominaisuuksia. Tässä ja edellisessä postauksessani olen tehnyt yksinkertaisimman mahdollisen oletuksen: vuosituotot ovat normaalijakautuneita ja toisistaan riippumattomia. Näin mallinnuksessa tavataan edetä: aloitetaan yksinkertaisesta ja edetään tarvittaessa monimutkaisempaan.

Kuten sanottua, pörssimarkkinoiden historia on verrattain lyhyt, ja tuon lyhyen historian perusteella on vaikea erottaa, ovatko vuosituotot normaalijakautuneita . Samaten pitkän aikavälin negatiivisesta autokorrelaatiosat ei ole ilmeisesti juurikaan evidenssiä, mutta tämäkin voi heijastaa vain havaintojemme vähyyttä. Tästä syystä olisikin hyvä tehdä vastaava laskelma myös eri oletuksilla.

Koska Paasi tuntuu olevan sitä mieltä, että hänen väitteensä on totta jollain vaihtoehtoisella jakaumaoletuksella, hän toivottavasti esittää laskelmansa aiheesta. Itse olen kuitenkin melko varma siitä, että millä tahansa järkevillä oletuksilla sijoitusten loppuarvon mediaani tulee olemaan matalampi kuin sijoitusten loppuarvon keskiarvo. Ja olen lähes täysin varma siitä, että millä tahansa järkevillä oletuksilla ihan jokaisesta suomalaisesta ei tulisi eläkeikään mennessä miljonääri, jos kaikki lapsilisät sijoitettaisiin osakkeisiin.

Lopuksi on syytä kerrata muutama asia riskistä ja sijoitushorisontista:
  • sijoituksen keskituoton hajonta pienenee sijoitushorisontin kasvaessa
  • negatiivisen tuoton todennäköisyys pienenee sijoitushorisontin kasvaessa
  • sijoituksen loppuarvon hajonta kasvaa sijoitushorisontin kasvaessa (ks. esim. Alex Tabarrokin postauksen toinen kuvio)

Ongelma on, että sijoittamista tunnutaan myyvän niin, että sijoituksen keskituoton hajonnan alenemisen oletetaan johtavan sijoituksen loppuarvon hajonnan alenamiseen - pitkällä aikavälillä miljonäärinä eläkkeelle on varmuus. Näin ei kuitenkaan ole. Ja jos ihmiset ovat tehneet vaikkapa laskelmansa taloudellisen riippumattomuuden saavuttamisesta tämän oletuksen pohjalta, sääliksi käy.

Kuten eilenkin, löydätte simulaation tuottaneen R-koodini Pastebinistä. Siitä itse löytämään virheitä ja kokeilemaan eri oletuksia. Ja suosittelen lukemaan eilisessä postauksessa linkkaamani John Norstadin tekstin.

Keskituottoon perustuvista sijoituslaskelmista

Lisäys 19.9.2016 kello 13:11: ks. kommentit ja korjaus

Iltasanomat uutisoi eilen Nordnetin Martin Paaden laskelmista, jonka mukaan vastasyntyneestä lapsesta voi tehdä eläkemiljonäärin 13 800 euron sijoituksella. Kyse on yksinkertaisesta kertolaskusta, jossa sijoitus kasvaa korkoa korolle (13800*(1,066)^67) tietyn keskituoton mukaan. Laskelma on kuitenkin harhaanjohtava. Selitän tässä, miksi.

Paasi antaa ymmärtää, että osakesijoittamiseen liittyvä riski pienenee pitkällä aikavälillä:

Todellisessa osakesijoittamisessa pitkä aikaväli edustaa lisäksi kasvavassa määrin ennustettavuutta, kun taas lyhyt aikaväli sattumanvaraisuutta. Mitä pidempi sijoitushorisontti, sitä varmemmin sijoituksesi keskimääräinen vuotuinen tuotto lähenee 6,6 prosenttia.

Se, mitä Paasi sanoo, on totta, mutta harhaanjohtavaa. Tätä kutsutaan nimellä fallacy of time diversification, jonka voisi suomentaa aikadiversifioinnin harhaksi.

Paaden argumentti perustuu sille, mikä sijoituksen arvo on eläköityessä - miljonäärinä eläkkeelle. Sijoituksen loppuarvoon liittyvä riski ei kuitenkaan pienene sijoitushorisontin kasvaessa. Näin on, vaikka sijoituksen keskimääräiseen vuosituottoon liittyvä riski pienenee. Tämä kuulostaa tekniseltä, mutta se on hyvin tärkeää.

Tämän voisi johtaa myös formaalisti, mutta simuloidaan mieluummin. Annetaan 100 000 kuvitteelliselle vastasyntyneelle 13 800 euroa, sijoitetaan rahat osakemarkkinoille joiden vuosituotto noudattaa normaalijakaumaa 6,6 prosentin keskituotolla ja 20 prosentin keskihajonnalla. Millaiset eläkepotit kohorttejamme odottavat? Tuloksena on lognormaali jakauma (kuten odottaa sopii kun normaalijakautuneita muuttujia kerrotaan keskenään).



Eläkepottien keskiarvo on tosiaankin miljoona euroa. Keskimääräinen eläkepotti, eli eläkepottien mediaani, on kuitenkin tätä pienempi: 293 000 euroa. Itse asiassa vastasyntyneen todennäköisyys jäädä miljonäärinä eläkkeelle on vain hieman yli 20 %. Noin 3 prosenttia poteista on jopa pienempiä kuin alkupääoma.

Jos siis Paaden laskelma kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se on sitä. Lastasi odottaa eläkkeellä todennäköisemmin alle sadantuhannen euron salkku kuin yli miljoonan euron salkku.

Jos haluat lukea aiheesta lisää, ks. Alex TabarrokJohn CochraneJohn Norstad. Simulaation R-koodi löytyy Pastebinistä.

Reunahuomautuksia robotisaatiosta

EVAlta ilmestyi juuri raportti "Robotit töihin", joka on nimensä mukaisesti tuore robotteja ja työmarkkinoita käsittelevä puheenvuoro. Ehkä suomalaiselle keskustelulle uutena asiana Mari Kangasniemen ja Cristina Anderssonin artikkelissa tuodaan esille robotisaation mahdollisuuksia hoivatyössä. Esitän tässä postauksessa kuitenkin muutaman yksittäisen kommentin Antti Kauhasen yleistajuisesta -tasoisesta esityksestä, joka on melko tyypillinen taloustieteilijän kommenttipuheenvuoro.

Huomioni ovat kriittisiä, mutta sanottakoon jo nyt, että olen Kauhasen kanssa samaa mieltä lähes kaikesta ja että analyysi on kaiken kaikkiaan hyvä.

Mielikuvituksen puute

Kauhasen mukaan tarjoilijan työ on vaikeasti korvattavissa, ja peruste on tämä:

Tarjoilijan työssä taas korostuvat sekä viestintätehtävät että manuaaliset ei-rutiinitehtävät. Tarjoilijan liikkuminen kahvilassa edellyttää havaitsemista ja kykyä liikkua tilassa, joissa on paljon ihmisiä ja esteitä. Näissä  tehtävissä robotit pärjäävät vielä huonosti, joten koneesta ei ole tarjoilijan työn korvaajaksi. Tietotekniikka ei merkittävästi myöskään nosta tarjoilijan tuottavuutta. Tässä suhteessa tarjoilijan työ eroaa tuotekehittäjästä.

Koska on vaikea kuvitella robottia liikkumaan nykykahvilassa, on siis vaikea nähdä miten robotti voisi korvata tarjoilijan?

Ok. Entä jos kuitenkin ottaisi yhden askeleen eteenpäin ja miettisi, että ei se kahvila-arkkitehtuuri ole kiveen hakattu ja että ei sen robotin tarvitse liikkua siellä kahvilassa samoja reittejä. Vaikka tarjoilijan liikkuminen kahvilassa edellyttää havaitsemista ja kykyä liikkua tilassa, jossa on paljon ihmisiä ja esteitä, itse työsuorite - tilauksen vastaanottaminen, tuotteen liikuttaminen pöytään ja laskutus - ei välttämättä vaadi sitä.

Tämä on vähän sama kuin aikoinaan olisi sanonut, että "auton on vaikea korvata hevosta liikennevälineenä, koska auton on vaikea kulkea nykyisillä hevosteillä, jotka ovat epätasaisia". Tämä oli täysin totta, mutta auto teki kannattavaksi autoteiden rakentamisen. Itse suorite - ihmisen liikuttaminen paikasta toiseen - ei vaatinut kykyä liikkua epätasaisessa maastossa. Maailma muuttui teknologian ympärillä.


Suhteellinen etu tarkoittaa vain ei-nollapalkkaa

Kauhanen kirjoittaa paljon fiksuja suhteellisesta edusta, mutta sitten hän kirjoittaa myös näin:

Robotiikan tuoma automaatio voi luoda uusia työtehtäviä, jossa ihmisellä on suhteellinen etu koneeseen nähden. Näin ihminen siis eroaa hevosesta.

Tässä sitaatissa ymmärretään, minun käsittääkseni, väärin sekä suhteellinen etu että hevosanalogia.

Kaikilla on suhteellinen etu jossain, aina. Kaikilla toimijoilla, alueilla ja tuotannontekijöillä. Vaikka autoilla on absoluuttinen etu eri kuljetuspalveluissa, hevosilla on edelleen jokin suhteellinen etu. Kuten on myös ihmisillä ja sammakoilla. Hevoset ja ihmiset eivät eroa toisistaan tässä suhteessa.

Hevosellakin on siis suhteellinen etu, mutta silti sitä ei kannata käyttää. Hevosen ylläpitokustannus ylittää siitä saatavan palkan.

Samalla tavalla ihmisellä tulee olemaan suhteellinen etu, mutta silti sitä ei välttämättä kannata käyttää, jos hänen ylläpitokustannus ylittää siitä saatavan palkan.

Se missä hevonen ja ihminen eroavat ei ole se, että toisella on suhteellinen etu koneeseen nähden ja toisella ei. Se missä hevonen ja ihminen eroavat on se, että toisen lisääntymistä ja kuolemista me pystymme surutta kontrolloimaan pelkästään taloudellisen kannattavuuden perusteella. Tämä on, ainakin itselleni, hevosanalogian ydin.

Työ ja työttömyys

Kauhanen kirjoittaa (alkuperäisessä sana "työtä" korostettuna):

Työpaikkoja syntyy saman verran tai jopa hieman enemmän kuin niitä tuhoutuu. Tämä johtuu siitä, että kyse on saman prosessin kahdesta eri puolesta: teknologinen kehitys ja innovaatiot synnyttävät ja tuhoavat työpaikkoja, mutta ne eivät tuhoa työtä.

Tämän vakuudeksi Kauhanen esittää myöhemmin seuraavan kuvion:




Mutta jos halutaan torjua pelkoja massatyöttömyydestä, työllisiä kohti tehtyjen työtuntien määrän kehitys menee omasta mielestäni vähän sivuun.

Alla on Suomen työttömyysasteen kehitys. Ehkä on totta, että teknologinen kehitys ja innovaatiot eivät tuhoa työtä, mutta jokin sitä työtä näyttää tuhoavan, ainakin jos käytetään työttömyyttä mittarina. On vaikea katsoa tuota kuviota ja olla näkemättä nousevaa trendiä. Tätä katsoessa on vaikea uskoa siihen, että tulee mitä tulee, työ pysyy.




Yhteiskunnalliset haasteet

Haluan varmistua siitä, että emme puhu tässä toistemme ohi. Olen samaa mieltä Kauhasen kanssa lähes kaikesta ja hänen analyysinsä on hyvä. Haluaisin vain, että taloustieteilijöiden robotisaatiokommenteissa nostettaisiin esille myös yhteiskunnallista näkökulmaa muutenkin kuin kokonaistuottavuuden ja -vaurauden kasvun kautta.

Kun Kauhanen kirjoittaa, että "Yksilötasolla kuljettajien ja taukopaikkojen työntekijöidenkään sopeutuminen robottirekkoihin ei välttämättä ole kivutonta.", minusta tämä on haasteen vähättelyä. Se ei ole kivutonta myöskään yhteiskunnan tasolla. Jos robotisaatio aiheuttaa työmarkkinoille painetta palkkojen alenemiseen ja palkkaerojen kasvuun, kuten Kauhanen toteaa, se tulee olemaan vaikeaa.

Kun Kauhanen kirjoittaa, että  "järkevintä on ottaa vastaan robottien tarjoamat mahdollisuudet ja tukea niitä yksilöitä, joihin robottien tulo kipeimmin vaikuttaa", tämä on jälleen melko yksilökeskeinen näkemys. Robottien tulo ei vaikuta vain yksilöihin, vaan koko yhteiskuntaan.

Robotisaatiokeskustelussa palaan monesti mielessäni 1960- ja 1970-lukujen rakennemuutokseen, joka tuhosi suhteellisen lyhyessä ajassa tuhoutui kokonaisen pienviljelijä-metsätyöntekijä-elinkeinon. Tuloksena tuosta saatiin muun muassa SMP, joka vaati protektionismia, progression kiristämistä, eläkeiän alentamista, työttömyysturvan kohentamista, vanhojen elinkeinojen säilyttämistä ja aluepolitiikkaa.

Tämä oli häviäjien kompensointia par excellence. Tätä voi verrata siihen, että EVA-raportin epilogissa Ilkka Haavisto, Lauri Tähtinen ja Antti Törmänen ehdottavat ratkaisuiksi robotisaation haasteisiin  yritysverotuksen "pitämistä kilpailukykyisenä", ansioturvan leikkausta, tasaveroa, sääntelyn keventämistä ja matalapalkkatukea. Saa nähdä, kuinka kova kannatus tällä ohjelmalla tulee olemaan työttömäksi jääneiden rekkakuskien keskuudessa.

Ehkä minusta on vain lopulta hyvä tunnustaa, että robotisaation aiheuttamat paineet eivät tule tuottamaan vain tuloerojen, yksilöllisten palkanalennusten ja joustavuuden hiljaista hyväksyntää, vaan myös poliittista liikehdintää, joka taloustieteilijöiden silmiin näyttää väärältä koska se entisestään heikentää työmarkkinoiden sopeutumiskykyä.

Työpahoinvoinnin hinnasta

Tampereen yliopiston dosentti Marja-Liisa Manka kertoo Hesarissa, kuinka "työhyvinvoinnin laiminlyönteihin kuluu noin 24 miljardia vuodessa sosiaali- ja terveysministeriön puolueettoman arvion mukaan" (Niku Määttänen vastaa ansiokkaasti tuon arvion käyttöön mielipidesivuilla).

Minäkin olen tehnyt puolueettomia laskelmia virkavastuulla, ja voin omakohtaisesti todistaa ettei puolueettomuus tai virkavastuu ole mikään tae lukujen tolkullisuudesta. Voin myös omakohtaisesti arvioida, että suomalainen virkamieskunta on pääsääntöisesti fiksua, asiantuntevaa ja tunnollista sakkia. Tuo 24 miljardia on kuitenkin yksi huonoimmista luvuista mitä suomalainen virkakoneisto on tuottanut.

Tässä postauksessa on kolme osaa. Ensin nostan esiin muutaman tolkuttomuuden STM:n laskelmasta, ihan vain siltä varalta että joku vielä ajattelee että tuohon lukuun on sosiaalisesti hyväksyttävää viitata muutenkin kuin varoittavana esimerkkinä. Toiseksikin pohdin mitä järkeä on luvuissa, jotka eivät suoranaisesti liity mihinkään politiikkatoimeen tai kustannus-hyöty-analyysiin. Kolmanneksi annan oman ehdotukseni siitä, miten työhyvinvointi nousisi paremmalla keskustelulla paremmin agendalle.

24 miljardia

Arvio 24 miljardista eurosta on niin huono, että on vaikea päättää mistä aloittaa ja mihin lopettaa. Tässä kuitenkin kolme pointtia.

Ensinnäkin laskelmassa oletetaan, että joka ikinen työikäiseen ihmiseen kohdistuva terveydenhuoltomeno johtuu työhyvinvoinnin puutteesta. Joka ikinen lapselta saatu flunssa, joka ikinen divarifutiksessa rikottu polvi ja joka ikinen julmasta sattumasta syntyvä leukemia johtuu työhyvinvoinnin puutteesta. Joskus laskelmiin tulee hassuja asioita, se on välttämätöntä kun yksinkertaistaa. Tämä hassu kohta on kuitenkin kolmasosa kokonaisarviosta. Kirjallisuudesta olisi ehkä löytynyt tähän ykköstä pienempi korjauskerroin.

Toiseksikin laskelmassa tehdään karkea silmänkääntötemppu, jossa 8 miljardin euron työkyvyttömyyseläkkeelle jääneiden potentiaalinen työpanos kääntyy 8 miljardin toteutuneeksi menetykseksi. Tämä harmittaa erityisesti, koska se olisi ollut niin helppo korjata esimerkiksi käyttämällä työkyvyttömyyseläkkeelle jääneistä puhdistettua työllisyysastetta.

Kolmanneksi, sairaana työskentelystä eli presenteeismistä todetaan vain yhden kirjallisuuskatsauksen perusteella, että sen kustannukset ovat vähintään yhtä suuret kuin sairauspoissaolojen. Presenteeismikirjallisuus vaikuttaa kuitenkin hyvin heikolta.

Collins ym. (2005), johon STM:n muistion viittaama kirjallisuuskatsaus viittaa, arvioivat presenteeismin kustannuksia seuraavasti (jos ymmärrän oikein). Rajataan otos niihin, joilla on krooninen sairaus. Otetaan kymmenen kohdan lista työntekoon liittyviä kysymyksiä, joihin vastataan asteikolla 1-5 ("aina",..."ei koskaan"). Kysymyksiä kuten "Pystyitkö saattamaan loppuun vaikeat tehtävät?" ja "Oliko työstressi vaikea kestää?". Näistä muodostetaan indeksi työkyvyttömyydestä (work impairment). Tämän jälkeen tehdään oletus, että tämä indeksi mittaa tuottavuutta (koska miksipä ei). Tämän jälkeen voidaan laskea kunkin kroonisen sairauden kustannukset. Matalimmat kustannukset ovat allergialla. Nämä kustannukset ovat korkeammat kuin sairauspoissaolojen aiheuttamat kustannukset.

Jos siis joskus keskittymiskykysi herpaantuu, tunnet väsymystä tai tarvetta ottaa taukoja työstäsi, muista että tässä on kyse työpahoinvoinnista johtuvan presenteeismin aiheuttamasta tuotoksen menetyksestä. Medikalisaatio kohtaa talouspuheen.

Jeopardy-kysymys

Jeopardy on televisiotietokilpailu, jossa juontaja kertoo vastauksen ja osallistujien on keksittävä tuohon vastaukseen sopiva kysymys. Jos 24 miljardia euroa on vastaus, mikä on kysymys?

Järkevä yhteiskunnallinen kysymys liittyy aina toimenpiteisiin ja vaihtoehtoisin. "Mikä on työpahoinvoinnin kustannus?" ei ole järkevä yhteiskunnallinen kysymys. Sen takia tuon kysymyksen vastaus on järjetön eikä sillä voi tukea politiikkavalmistelua. On hyvä, että kvantitatiivisia arvioita tehdään, mutta ei se riitä että kaivaa lukuja eri lähteistä ja tekee niillä kertolaskua.

Nykyisentasoinen työhyvinvointi on sekä työnantajien että työntekijöiden välisen kustannuksien ja hyötyjen vertailun tulos ja työhyvinvointi on yhteiskunnallisessa mielessä liian matala vain siltä osin, kun työntekijöiden työhyvinvointiin liittyy ulkoisvaikutuksia, jotka kannattaisi korjata.

Jos työpahoinvointi aiheuttaa niin suuria työpanoksen menetyksiä, miksi työnantajat eivät vain nosta työhyvinvointia? Onko niin että yritykset vain ymmärtävät oman etunsa huonommin kuin virkamiehet ja työhyvinvoinnin tutkijat? Ei kai. Joskus kannattaa antaa palkankorotus yksilökohtaisen kunto-ohjelman sijaan. Sekä työnantajan että työntekijän näkökulmasta.

On totta, että työpahoinvoinnilla on haitallisia vaikutuksia kolmansiin osapuoliin. Työpahoinvointi varmasti aiheuttaa pitkiä sairaspoissaolojaksoja ja ennenaikaista eläköitymistä, jotka veronmaksaja tai muut työntekijät ja työnantajat maksavat. Kuitenkin me jo nyt panostamme julkisia varoja työhyvinvointiin. Voi aivan hyvin olla, että panostamme jo nyt liikaa. Näin on ainakin siinä tapauksessa, että nykypanostukset on tehty tuon 24 miljardin euron arvion pohjalta.

Ymmärrän, että työhyvinvoinnin asiantuntijan rooliin kuuluu nostaa esiin työpahoinvointi ongelmana, joka tarvitsee ratkaisua. Se ei kuitenkaan ole sitä aina. Yhteiskunnan kannalta paras sairauspoissaolojen, sairauseläkkeelle jäämisten ja työikäisen väestön terveydenhuoltomenojen määrä ei ole nolla.

Hyviä ja huonoja kysymyksiä

Huonot vastaukset, kuten 24 miljardia, kertovat usein huonoista kysymyksistä. Suosittelen keskittymään hyviin kysymyksiin. Tässä mielestäni yksi sellainen.

Työterveyshuolto on työnantajan lakisääteinen velvollisuus. Kela korvaa työnantajalle työterveyshuollon järjestämisestä syntyviä kustannuksia tiettyjen kriteerien mukaan. Tällä hetkellä ehkäisevän työterveyshuollon etäpalvelut eivät ole Kela-korvattavia. Vuonna 2014 ehkäisevän työterveyshuollon hyväksytyt kustannukset olivat 330 miljoonaa, josta maksettiin 155 miljoonaa euroa korvauksia työnantajille.

Linjauksellaan etäpalvelujen korvattavuudesta julkinen valta aktiivisesti hidastaa digitalisaatiota ja ehkäisee siihen liittyviä tuottavuushyötyjä. Asia kyllä ns. etenee koneistossa, mutta olisi ilo kuulla työhyvinvoinnin asiantuntijoiden näkemyksiä siitä, mikä etäpalvelujen korvausasteen tulisi olla suhteessa vastaanottopalveluihin. Vielä suurempi ilo olisi, jos asiaa tutkittaisiin satunnaiskokeella.

Jos halutaan puhua työhyvinvoinnista, ei puhuta abstraktisti "työpahoinvoinnin kustannuksista" ja tehdä siitä hassuja laskelmia. Puhutaan konkreettisista politiikkakysymyksistä, toimenpiteistä ja niiden vaikuttavuudesta. Ja kun puhutaan vaikuttavuudesta, vältetään kiusausta viitata huonoihin tutkimuksiin, joissa ei ole kunnollista tutkimusasetelmaa.


Lisäys 12.9. 15:22. Sanottakoon, että STM:n laskelma ei suoraan mainitse työhyvinvointia, vaan puhuu yleisesti "menetetyn työpanoksen kustannuksesta", sen kummemmin tarkentamatta. Tässä ei kuitenkaan puhuta vapaa-ajasta, eläkkeestä, opiskelusta, työttömyydestä, perhevapaista tai muista asioista, jotka ovat myös "menetettyä työpanosta", niin jokin rajaus taustalla on oltava. Koska laskelma on STM:n sivuilla otsikon "Työterveyshuolto ja työkyvyn ylläpito" alla, tulkitsin että Mankan tulkinta laskelmasta työhyvinvointiin liittyvänä ei ole väärä.

Blogiarkisto